On perjantaiaamupäivä helsinkiläisessä hotellissa, ja Kyra Kyrklund, kaikkien aikojen menestynein suomalainen kouluratsastaja, kertoo olevansa hämmästynyt edellisen päivän tapahtumista. Edellisenä päivänä Kyrklund, 71, on palkittu Urheilugaalassa valinnastaan Suomen urheilun Hall of Fameen, mutta Kyrklundia ihmetyttää se, että hänet oli tunnistettu Helsingin keskustan tavaratalossa, kun hän etsi apua gaalailtaa varten laittautumiseen.
– Se, että vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeen tavalliset ihmiset tunnistavat. Se kaikki on tullut hevosten kautta, Kyrklund sanoo.
Kyrklundille Hall of Fameen valinnan tärkein merkitys oli, että ratsastus katsotaan urheiluksi.
– Moni on katsonut alaspäin, että hevoset ovat ne urheilijat ja me vain näytetään hyvältä frakissa.
Kyrklund kilpaili kuusissa olympiakisoissa vuosina 1980–2008 ja olisi kilpaillut vielä kaksissa lisää, jos ei olisi joutunut vetäytymään niistä hevosten vaivojen takia. Kolme kertaa Kyrklund sijoittui viidenneksi, 1980 Moskovassa, 1988 Soulissa ja 1992 Barcelonassa.
– Olen optimistinen realisti. Mikään ei ole varmaa hevosten kanssa, Kyrklund sanoo.
"Parempi kuin moni ihminen"
Kyrklund kokeili omien sanojensa mukaan nuorena melkein jokaista urheilulajia, mutta ei ollut tarpeeksi hyvä missään muussa kuin ratsastuksessa. Lopulta hevosten kiehtovuus ratkaisi sen, että Kyrklundista tuli ratsastaja.
– Nyt, kun en ole enää ratsastanut kahteen vuoteen, tykkään niistä jopa enemmän. Kun olin nuori, tykättiin, että hevonen on tyhmä, että sitä pitää pakottaa. Mitä enemmän tein niiden kanssa, huomasin, että jos pystyt selittämään mitä haluat, hevoset muistavat sen ja tekevät sen seuraavana päivänä. Se on parempi kuin moni ihminen.
Kouluratsastuksen juuret ovat armeijassa ja sodankäynnissä. Sieltä olivat myös peräisin ne suoraviivaiset valmennuksen periaatteet, jotka olivat edelleen vallalla Kyrklundin aloittaessa 11-vuotiaana.
Kyrklund aloitti aikoinaan valmentamisen rahoittaakseen oman kilpailemisensa – tästä syystä lähes kaikki huippuratsastajat myös valmentavat – mutta kertoo valmentamisen kehittäneen häntä myös ratsastajana. Hänen valmentajauransa käännekohta oli tutustuminen suomalaisen henkisen valmennuksen pioneerin, psykologi Seppo Heinon oppeihin.
– Sitä ennen en ollut kuullut mentaaliharjoittelusta, mutta olin kyllä tehnyt sitä. Kun aloitin, hevosurheilun traditiot olivat peräisin armeijasta. Kun lajiin tuli yksityisiä toimijoita, vanha huutaminen alkoi jäädä. Seppo Heino puhui automatisoimisesta, siitä, miten paljon toistoja siihen tarvitaan ja miten paljon, jos jotain virheellistä yritetään muuttaa. Se pätee kaikkeen elämässä. Tajusin, etten ollut huono opettaja, kun en saanut heti muutoksia aikaan.
Kyrklund sanoo oivalluksen tehneen hänestä rauhallisemman valmentajan. Kyrklund valmentaa edelleen maailman huipputasolla, ja hän on kouluttanut seuraavan suomalaisten ratsastusvalmentajien sukupolven. Hän työskentelee edelleen joka päivä hevosten parissa omassa valmennuskeskuksessaan Britannian Coolhamissa yhdessä aviomiehensä kanssa.
Ovatko huipulla hevosten väliset erot suuremmat kuin ratsastajien väliset erot?
– Sanoisin, että nykypäivänä kahdeksalla parhaalla ratsastajalla on hyvät hevoset. Heidän keskinäinen järjestyksensä riippuu päivästä. Sitten on monta hyvää ratsastajaa, joilla ei ole hyvää hevosta. Vaikka olisit kuinka hyvä ratsastaja, et voi kompensoida hevosen kaikkia heikkouksia. Hyvä ratsastaja antaa hevoselle mahdollisuuden tulla niin hyväksi kuin se voi tulla, Kyrklund vastaa.
"Hevonen saa fiiliksen ihmisestä"
Taidon opettamista urheiluvalmennuksessa on tutkittu viime aikoina entistä enemmän. Taidon tehokas opettaminen on havaittu paljon monimutkaisemmaksi kuin pelkäksi mallin näyttämiseksi, urheilijan ohjaamiseksi sanallisesti kohti ihanteelliseksi katsottua suoritusta ja drillien toistamiseksi. Mutta miten taitoa opetetaan hevoselle sekä hevosen ja ihmisen muodostamalle parille?
– Voit lukea hevosta kuten ihmistä. Uskon, että samalla tavalla kuin ihminen saa jonkinlaisen fiiliksen toisesta ihmisestä, hevonen saa fiiliksen ihmisestä, Kyrklund aloittaa.
– Se, että hevonen tekee väärin, ei tarkoita, että se tahtoo tehdä väärin. Kun hevosesta saa vähänkin oikeansuuntaisen reaktion, hevosen täytyy tuntea, että siitä tulee jotain myös sille. Hevonen ei ole orja tai palvelija.
Kyrklund alkaa puhua Edinburgista. Se oli hevonen, jolla Kyrklund sijoittui viidenneksi Barcelonan olympialaisissa 1992. Tuo sijoitus oli hämmästyttävä nousu, kun neljä vuotta aiemmin, Soulissa 1988, viides sija oli ollut kultamitalia tavoitelleelle Kyrklundille pettymys.
Soulin viides sija tuli Kyrklundin pitkäaikaisella hevosella Matadorilla, mutta kahdeksan kuukautta ennen Barcelonaa Kyrklund joutui vaihtamaan hevosta ja aloittamaan kokemattoman Edinburgin kouluttamisen.
– Kun ostin Edinburgin, yksi venäläinen valmentaja sanoi, että saat savimöhkäleen, josta teet patsaan. Edinburg oli tarpeeksi pehmeää savea, että pystyin muokkaamaan sitä.
Kyrklund piirtää sormillaan ilmaan leveän suorakaiteen ja sitten pienemmän neliön.
– Nuori hevonen on kuin pitkä taulu, mutta mitä enemmän se oppii, sen neliskanttisemmaksi tulevat taulun raamit. Sitä opetusta voi tehdä maasta käsin. Pidän kiinni hevosesta, mutta en vedä sitä. Voin koskettaa raipalla sen jalkoja, jos haluan, että hevonen vetää ne alleen. Jos hevonen ei ole luottavainen, ei se tee sitä, Kyrklund selittää.
Kyrklund kertoo tärkeimpiä oivalluksiaan olleen liikkeiden opettamisen ensin hitaasti ja monimutkaisten liikkeiden pilkkomisen osiin.
– Oikeastaan valmennan ihmistä, joka on hevosen selässä, että hän pystyy valmentamaan sitä hevosta.
Kilpailut ovat ihmiselle jännittäviä, mutta hevonen ei ymmärrä eroa olympialaisten ja piirikunnallisten kisojen välillä. Ratsastaja on Kyrklundin sanoin lopulta aina hevosen ja sen mielialan armoilla.
– Ratsastajana opit ymmärtämään, että et kilpaile muita vastaan vaan hevosen kanssa. Olet niin hyvä kuin sinä päivänä on mahdollista. Muihin tekijöihin ja muiden tekemiseen ei pysty vaikuttamaan, sitä ollaan omassa kuplassa. Ja hevoselle on ihan sama, onko kyse olympialaisista vai jostain muista kisoista, ei hevonen ymmärrä eroa. Siksi ratsastaja ei voi ruveta toimimaan jotenkin eri tavalla isoissa kisoissa.