Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Jukka Laamanen kipparoi vuonna 1975 suomalaisen jalkapallon ison jytkyn – "Meidät haukuttiin etukäteen lyttyyn"

Alle 18-vuotiaiden EM-hopea oli rohkean valmennuksen ja yhteishengen voimannäyte.

Suomen jalkapallon tähän asti kovin menestysjytky näki päivänvalon Sveitsin Bernissä 18. toukokuuta vuonna 1975. Toki 18-vuotiaat pojat hävisivät EM-finaalin, kun hieman tunnetumpi jalkapallomaa Englanti voitti jatkoajan kultaisella maalilla 1‒0.

Suomen joukkuetta kipparoi liberon tontilta Varkauden WP 35:n Jukka Laamanen. Nykyään joensuulainen pastori muistelee turnausta pelikentältä tutulla rauhallisuudellaan.

‒ Hämmästyttävä tulos. Mikkeliläinen valmentajamme Raimo ”Rape” Marttinen sai meistä tehtyä joukkueen, vaikka tähtiäkin oli. Atik Ismail ja Leo Houtsonen sekä Uimosen veljekset Arto ja Petri, keskikentän virtuoosi Antti Ronkainen. Maalilla huipputorjuja Peter Lindholm.

‒ Meillä oli paljon harjoiteltuja kuvioita, jotka eivät vastustajien mukaan kuuluneet edes jalkapalloon. Oiva ja rohkea taktikko, Laamanen muistelee.

Haukut tekivät sisupussijoukkueen

Keskikenttämies, pehmeästä pallonhallinnasta ja vaarallisista vapaapotkuista tunnettu Antti Ronkainen yhtyy kehuihin.

‒ Rape oli suomalaisittain taktisesti edellä aikaansa. Vaikka oli vahva auktoriteetti, oli myös loistava innoittaja ja motivoija.

‒ Vain hänen lauseensa, ”Nonii pojat, virutellaapa sitte”, oli alussa Savon ulkopuolisille vaikea ymmärtää. Venyttelyähän se oli, Ronkainen nauraa.

Joukkueen tuhkimotarina alkoi vasta itse kisoissa. Karsinnoissa oli lyöty Norja.

‒ Alla oli surkeasti mennyt turnaus Tashkentissa. Alkeellisissa olosuhteissa hävisimme kaikki ottelut selkeästi. Meidät haukuttiin lyttyyn. Suivaannuimme ja pidimme pelaajien kesken ”hengenkohotusillan”, Lahden Reippaassa 139 pääsarjaottelussa 33 maalia viimeistellyt hyökkääjä Harri Lindholm virnuilee.

‒ Meistä tuli voitontahtoisia suomalaisia sisupusseja. Lähdimme näyttämään epäilijöille, nykyään Lahden yhteiskoulun vararehtorina toimiva Lindholm jatkaa.

Kapteeni Jukka Laamanen oli noussut 15-vuotiaiden maajoukkueryhmään keväällä 1973. Samana kesänä rippileirillä vahvistui lopullisesti hengellinen herätys.

‒ Minua kunnioitettiin joukkueessa vakaumuksestani huolimatta. Osasin myös sen verran pelata, että luottivat. Tyylini on antaa kannustusta ja se tarttui muihinkin.

Joukkuekavereista Lindholm ja Ronkainen ovat samoilla linjoilla.

‒ Asiallinen ja hyväkäytöksinen johtaja. Tuki joukkuetta ja yhteishenkeä, vaikka joskus se oli hänen moraalinsa vastaistakin, Lindholm sanoo.

‒ Jukka sopi hyvin kapteeniksi sekä henkevyyden, rauhallisuuden että hyvien peliesitysten ansiosta. Kaikki eivät välttämättä olleet rauhallisia siinä iässä, eikä heti myöhemminkään, sanavalmis Ronkainen vahvistaa.

Liitto varautui lyhyeen reissuun

Kukaan ei uskonut menestykseen. Palloliitto oli varannut alun perin rahaa vain viikoksi. Paha lohko, jossa pelattiin sopivasti ristiin ja näin Suomi oli lohkoykkösenä jatkopeleissä.

‒ Puolustuslinja piti. Jarmo Ilolan takana liberona oli helppo luutia. Kolme maalia omiin koko turnauksessa, niin pitää olla ylpeä, muistelee mediassa Suomen tulevaksi Beckenbaueriksi nimetty Laamanen.

Finaalissa Englannin voittomaalin teki muuan Ray Wilkins. Kun siihen lisää nimet, kuten Glenn Hoddle, Bryan Robson ja Peter Barnes niin saavutuksen arvo vaan nousee. Ammattilaisia, joiden julisteita Suomen pojilla oli jo silloin huoneensa seinillä.

– Englanti painoi, mutta emme olleet kuitenkaan statisteja. Maalipuitakin kolistelimme ennen ratkaisua. Itse kävin ratkaisusta tosi kuumana, pidin sitä paitsiona, Laamanen kertaa tapahtumia.

Suomikin sai hörppiä voittopokaalista

Palkintogaalasta Lindholmilla on muisto Englannin arvostuksesta Suomea kohtaan.

‒ Wilkins kehui meitä estoitta. Hän täytti suuren voittopokaalin kuohujuomalla ja tarjosi siitä vuorotellen joukkueemme pelaajille koko salin taputtaessa.

Jukka Laamasen peliura jatkui vielä muutaman vuoden EM-hopean jälkeen alasarjoissa. Muut elämän kiireet eivät antaneet riittävästi aikaa enää treenata. Ja jotain isoa oli jo saavutettu.

‒ Vaatimustaso nousi ja intoni samalla laski. Vuoden 1976 kisoihin en päässyt, vaikka varalta kaivoivatkin vielä joukkueeseen. Matka jäi lopulta tekemättä jalkapohjavamman vuoksi.

‒ Vuonna 1979 muutto Englantiin avioitumisen jälkeen pariksi vuodeksi lopetti puolitosissaankin pelailun eikä siellä managereita paikalla ollut kyselemässä ammattilaiseksi, Laamanen naurahtaa.

Vuoden 1976 Unkarin kisoihin Suomella olisi ollut vielä kovempi joukkue, mutta niitä sotkivat useat loukkaantumiset. Polvivamma tyrehdytti Ronkaisenkin matkan.

‒ EM-hopean voittanut joukkue oli suurimmaksi osaksi vielä nuorempaa ikäluokkaa. Näin ollen menestyksen oletettiin jatkuvan, Ronkainen taustoittaa.

Vain kahdesta tuli miesten maajoukkuepelaaja

Ronkainen pelasi vuodet 1980‒1984 ammattilaisena Ruotsissa (Vasalund IF) ja valmistui siellä naprapaatiksi, joka on hänen ammattinsa edelleen Mikkelissä. Kasvattajaseura MP:n lisäksi SM-sarjassa täyttyi 221 pelin ja 20 maalin saldo myös Valkeakosken Hakan paidassa.

Suomen joukkueesta useat pelasivatkin SM-sarjatasolla. Tie maailmalle oli siihen aikaan kivinen. Maajoukkueen vakiokaartiin portti aukesi vain Ismailille ja Houtsoselle.

Mikä vei lopulta joukkueen Suomen mittakaavassa näin käsittämättömän pitkälle?

‒ Satsattiin leirityksiin ja valmennukseen. Oli hyvät ikäluokat. Lähes kaikki olivat pelanneet seurojensa edustusjoukkueissa. Eli kokemusta kovista peleistä oli paljon, ja olimme fyysisesti vahvoja, Ronkainen kertoo lisää menestyksen saloista.

‒ Urheilun ja joukkuepelin vaikutus on nuorissa ensiarvoisen tärkeää. Nähdään, että kuulutaan johonkin, reilun pelin hengellä. Sillä mekin pärjäsimme, Laamanen paaluttaa vanhan totuuden.

Saatiinko kultakelloja?

Erilaisia nuoria oli tuossakin ryhmässä, mutta yhtä perhettä silti. Mitalin lisäksi palkinnoksi pelaajat saivat sveitsiläiset laatukellot. Atik Ismail on sanonut myyneensä sen Suomessa juhliessaan 50 markalla, Antti Ronkaisen käsittelyssä kello kesti parikymmentä vuotta ja Jukka Laamanen ei haastatteluhetkellä ollut ihan varma, että saatiinko sitä edes. Pojat ovat poikia.

YhdenIlta-Sanomissa vuonna 1983 olleen asian haluaa Laamanen vielä hymyillen korjattavan.

‒ Tekivät jutun, missä kukin meistä silloin oli. Minut olivat kadottaneet mukamas lähetystyöhön Afrikkaan. Haaveilin siitä kyllä, mutta valeuutinen se oli, olin Lahdessa. Enkä Afrikkaan mennyt myöhemminkään.