Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Syyskuussa 1941 Eino Hietarinne sai sotimisesta tarpeekseen ja otti hatkat: "Tämä on tabu-aihe", sanoo äidinisänsä kohtaloa selvittänyt tutkija

Sotilaskarkuruus oli Suomessa pitkään vaiettu aihe. Tuija Saarinen-Härkönen halusi selvittää äidinisänsä vaiheet.

Lapsena isoisästä ei koskaan puhuttu. Tuija Saarinen-Härkönen muistaa, kuinka hänen Hilja-mummonsa vaihtoi aina puheenaihetta, jos edesmenneen puolison sotaretki tuli puheeksi.

Orimattilan Mallusjoella asuneen Eino Hietarinteen lapsetkin ehtivät mennä hautaan tietämättä mitään isänsä vaiheista.

– Vaistosin jo lapsena äänenpainoista, että tämä on tabu-aihe, josta mummo ei halua puhua, Lahdessa syntynyt Saarinen-Härkönen kertoo puhelimessa.

Vuonna 2017 Saarinen-Härkönen näki lehdessä jutun, jonka mukaan kuka tahansa voi tilata Kansallisarkistosta niin sanotun ”isoisäpaketin” eli arkistoon kirjatut tiedot lähisukulaisensa vaiheista sodassa.

– Tilasin Einoa koskevan kirjekuoren, joka oli tosi paksu. Kun sieltä osui silmiin kolmen vuoden kuritushuonetuomio, tiesin heti, että tästä tarinasta saa kirjan, nykyisin Polvijärvellä asuva Saarinen-Härkönen kertoo.

Kymmeniä tuhansia karkureita

Saarinen-Härkönen on filosofian tohtori ja tehnyt aiemminkin kirjoja. Hän ei tyytynyt tavanomaiseen sukuselvitykseen vaan laajensi isoisänsä tarinan tietokirjaksi Suomen Kulttuurirahaston Päijät-Hämeen rahaston tuella.

Rintamalta karkasi jatkosodan vuosina noin 30 000 miestä. Jukka Kulomaan 1990-luvulla tekemän väitöskirjatutkimuksen mukaan karkurit olivat tyypillisesti maaseudun kouluttamatonta työväkeä ja usein vasemmistolaistaustaisia.

Jotkut järjestäytyneeseen sodanvastaiseen toimintaan osallistuneet käpykaartilaiset julkaisivat lehdissä heti sotien jälkeen rehvakkaita ilmoituksia, joissa kiiteltiin karkureita auttaneita siviilejä ja fasistit kukistanutta Neuvostoliiton armeijaa.

Valtaosin sotilaskarkurit ja heidän perheensä pitivät kuitenkin matalaa profiilia. Näin tehtiin myös Hietarinteen mökissä.

– 1950-luvulla he olisivat joutuneet helposti syrjityiksi. Mummoni oli luonteeltaan maadoittaja ja teki kaikkensa, jotta lapset eivät joutuisi kärsimään. Siksi hän näki parhaaksi sulkea Einon tarinan sisälleen, Saarinen-Härkönen päättelee.

Tiesin heti, että tästä tarinasta saa kirjan.

Tuija Saarinen-Härkönen

Maalari ja nuorin veljeksistä

Eino Hietarinne oli ammatiltaan maalari ja nuorin neljästä veljeksestä. Perheen toimeentulo oli niukkaa, sillä isä kuoli jo vuonna 1910, kun Hietarinne oli viisivuotias.

Vanhemmat veljet olivat mukana sisällissodassa punaisten puolella. Yksi veljistä kuoli Lusin taistelussa, kaksi joutui vankileirille Hennalaan.

– Sen on täytynyt olla Einolle traumaattinen kokemus. Hän oli sisällissodan aikaan 13-vuotias, Saarinen-Härkönen sanoo.

Hietarinteestä piirtyy Saarinen-Härkösen tutkimusten mukaan ristiriitainen kuva. Viina maistui, nyrkit heiluivat ja veri veti maailmalle. Vuonna 1925 tuli kuuden kuukauden kuritushuonetuomio, kun asevelvollisuuttaan suorittanut Eino varasti armeijakaverinsa rahoja. Samalla lähti kansalaisluottamus.

Hietarinne oli 1920-luvulla mukana myös pirtun salakuljetuksessa. Saarinen-Härkösen mukaan pirtukauppa oli kieltolain aikaan Mallusjoella hyvin yleinen sivuelinkeino.

– Löysin 1920–1930-luvuilta lehdistä yli 50 sellaisen mallusjokelaisen henkilön nimen, jotka olivat olleet mukana pirtun salakuljetuksessa, salakaupassa tai varastoinnissa. Koska vain jäävuoren huippu paljastui, käytännössä pirtukauppaa on harjoitettu todella monessa mökissä. Orimattilahan osui sopivasti Loviisasta Lahteen johtaneen rautatien ja pirtureitin varrelle.

Talvisotaan Hietarinne osallistui vapaaehtoisena työpalvelumiehenä. Asetta hänelle ei annettu, sillä vuoden 1925 tuomion myötä Eino oli tuomittu myös kelvottomaksi sotapalvelukseen. Työpalvelumiehet saattoivat esimerkiksi kantaa panoslaatikoita tai huoltaa hevosia ja korsuja.

– Työpalvelusta on tutkittu huonosti, mutta se ei ollut välttämättä yhtään vähemmän vaarallista kuin ase kädessä sotiminen, Saarinen-Härkönen sanoo.

Jatkosotaan Hietarinne lähti vastentahtoisesti osana Orimattilan miehistä koottua jalkaväkirykmentti 46:ta. Ilmeisesti hän palveli konekivääriampujan apumiehenä.

– Pidän melko varmana sitä, että Eino ei itse ampunut sodassa laukaustakaan. Tuskin useita tuomioita saaneelle miehelle olisi asetta annettukaan.

Pakeni saattajiltaan

Hietarinne oli rykmenttinsä mukana valtaamassa Kannasta takaisin mutta katosi asemapaikaltaan Terijoelta kesken ankarien taisteluiden 24. syyskuuta 1941. Karkumatka päättyi yhdeksän päivää myöhemmin kiinni jäämiseen Helsingissä.

– Einohan ei ollut mikään eränkävijä mutta tunsi hyvin esimerkiksi Helsingin Kallion, sillä hän oli ollut siellä töissä. Helsingissä häntä saattoivat myös auttaa kaksi siellä asunutta vanhempaa veljeä.

Hietarinnettä lähdettiin kuljettamaan takaisin rintamalle, mutta hän onnistui pakenemaan saattajiltaan junanvaihdon yhteydessä Lahden asemalla. Etsintäkuulutettu mies löydettiin noin kuukautta myöhemmin. Tällä kerralla tuomiona oli kolme ja puoli vuotta kuritushuonetta Sukevalla.

Vankila oli ääriään myöten täynnä ja ravinnonsaanti niukkaa. Kun valtio antoi vangeille mahdollisuuden lähteä rintamalle, moni suostui. Niin myös Eino Hietarinne. Hänestä tuli sankarivainaja elokuussa 1943 Maaselän kannaksella.

– Hän kuoli joko kranaatin sirpaleeseen tai tarkka-ampujan luotiin, Saarinen-Härkönen kertoo.

"Kuulisin mielelläni tarinoita"

Miksi Eino karkasi? Varmaa tietoa asiasta ei ole, sillä missään kuulusteluissa asiaa ei ilmeisesti Hietarinteeltä itseltään kysytty. Saarinen-Härkönen kuitenkin arvelee syyksi kotoa perittyä vasemmistolaista aatemaailmaa ja yleistä lojaalisuuden puutetta valtiota kohtaan.

– Einon suhteen oma uteliaisuuteni on nyt tyydytetty, mutta kuulisin mielelläni muiden samassa asemassa olleiden tarinoita.

Tuija Saarinen-Härköselle voi lähettää tietoa sotilaskarkureista osoitteeseen tuija.j.saarinen@gmail.com.