Kärjistyvät ja jatkuvasti lisääntyvät sosiaaliset eriarvoisuusongelmat aiheuttavat yhteiskuntaan turvallisuusongelmia, niin terveyden kuin hyvinvoinnin osalta, sekä monissa muissakin asioissa elinympäristössämme.
Huolissaan pitää olla myös syrjäytymisvaarassa olevista nuorista ja lapsista. Kansanedustaja Marko Kilpi (kok.) kirjoittaa asiasta hyvän kommentin Facebookissa. Siitä olen täysin samaa mieltä Kilven kanssa, että on aika herätä tekemään jotakin asialle. Nimittäin toissa vuonna oli 51 henkirikosta, joissa tekijänä oli alaikäinen.
Ei todellakaan voi olla niin, että lapset kantavat puukkoja taskuissaan ja puukottavat, sekä pahimmillaan jopa tappavat toisiaan. Sosiaalipolitiikassa on menty pahasti metsään. Itse uskon huonon sosiaalipolitiikan syy-seuraussuhteeseen. Eriarvoisuus on jatkuvasti lisääntynyt 1990-luvun lamavuosista saakka.
Sosiaaliturvan liian alhainen tason ei pitäisi olla arvovalinta, vaan sen pitäisi olla kansalaisen oikeus tulla toimeen, jos omat voimavarat tai olosuhteet eivät kohtuulliseen elintasoon muuten riitä. Siihen velvoittaa Euroopan Unionin sosiaalinen pilari, jonka Suomi on ratifioinnut, vaikkakaan ei ole noudattanut sen tuomia velvoitteita. Turvan taso on edelleen liian alhainen.
Sosiaalinen eriarvoisuus on ylisukupolvinen ongelma. Suomessa elää yli 700 000 ihmistä toimeentulorajalla ja suuri osa sen alapuolella. Heillä 130 000 lasta. Uskon juuri tällaisen eriarvoisuuden olevan suurin ongelma nuorison ja lasten nykyiseen harkitsemattomaan ja kontrolimattomaan käyttäytymiseen.
On totta, ettei ongelmien korjaamiseen pystytä niin, ettei niitä olisi enää huomenna. Silti jostain pitää aloittaa. Sosiaaliturvan tason nostaminen Euroopan neuvoston sosiaalisten oikeuksien edellyttämään minimitasoon on varmasti hyvä alku paremmalle kehitykselle.
Se vähentäisi eriarvoisuutta ja helpottaisi monen ihmisen puutteellista arkea. Se parantaisi mahdollisuuksia osallistua yhteiskuntaan ja sitä kautta parantaisi lastenkin mahdollisuuksia kasvaa yhdenvertaisemmiksi kansalaisiksi.
Sen jälkeen voisi kehittää erilaisia työkaluja lisäämään nuorten ja lasten hyvinvoinnin perusteita ja sosiaalista tekemistä, ettei se olisi ainoastaan eriarvoisuuden tuottamaa luokittunutta jengiytymistä.
Väheksymättä yhtään poliisin työtä, sitä ei pystytä pelkillä kielloilla ja resursseilla hallitsemaan, koska ongelmat koko ajan lisääntyvät sen myötä, mitä enemmän sosiaalinen eriarvoisuus lisääntyy. Viranomaisresurssien riittävyys on jatkuvasti koetuksella.
Alpo Jäppinen,
Kotka