Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Lukijalta | Suomen tie uskontopakosta maallisuuteen on ollut erikoinen – Kirkon tulisi kehittyä uskonyhteisön suuntaan, eikä se onnistu valtiositeissä roikkuessa

Kirkkoa vaivaa sekä jäsenistön että uskon hiipuminen. Jäsenosuus pysyi 1970-luvulle yli 90 prosentissa. Nyt se on 66 prosenttia, eli 50 vuodessa karisi 25 prosenttiyksikköä.

Uskontopakon aikana uskoa oli turha mitata, mutta nyt ei mitata edes seurakuntavaaliehdokkaalta, vaikka lain mukaan hänen pitää olla kristillisestä uskosta tunnettu. Marrasvaalit ovat siis laittomat. Varhaiskristinuskossa jo seurakunnan jäsenyys vaati tiukat testit, jottei kerettiläisiä pääsisi läpi.

Kirkkoon piti kuulua 100 vuotta sitten, oli jopa ehtoollispakko. Juutalaisilla oli erivapaus. Uskonnonvapauslaki 1923 mahdollisti eron, mutta harva erosi – lähinnä työväenliikkeen aktivisteja ja ruotsinkielisiä sivistysporvareita. Pakana tai eriuskoinen ei yleensä saanut kunnan virkaa. Kirkoton opettaja oli harvinainen.

Noin 1965 virinnyt erobuumi vei veronperintään, se korvasi kotiin tulleet laput. Kirkkovero piilotettiin muuhun verotukseen. Tämä 1960-luvun alun tekninen muutos vaimensi orastavan erobuumin.

Jäsenyys ilmenee yhä veropapereissa, vaikka uskoidentiteetin luulisi olevan yksityisasia. Niin ei ole meillä ollut koskaan.

Vasta 2000-luvulla alettiin laajemmin kysyä jäsenyyden syytä, kun ennen ajatus kulki näin: miksi minä ”tavallinen kansalainen” eroaisin? Kirkollisuus kuului ”kansalaiskuntoon”.

Kirkko yrittää pitää jäsensidettä yllä siirtymäriiteillä: kaste, rippikoulu, häät, hautajaiset. Sekin kortti alkaa pettää. Helsingin lapsista kastetaan enää joka kolmas.

Kirkon tulisi kehittyä uskonyhteisön suuntaan – sellaisia olivat varhaisseurakunnat. Muutos ei onnistu valtiositeissä, joissa kirkko roikkuu kuin Roomassa lähes 2000 vuotta sitten.

Hannu Eklund

Kotka