Kiitos, että olet tilaajamme! Olet mukana turvaamassa laadukkaan journalismin tulevaisuutta.

Lukijalta: Minkä ilotta oppii, sen surutta unohtaa

Itseohjautuvuuden (omaehtoinen ja kyvykäs toiminta) sekä tunneosaamisen (tunteiden tunnistaminen, ymmärtäminen ja käsittely) merkitykset henkilökohtaisina vahvuuksina on tunnustettu jo usean vuosikymmenen ajan.

Kyseiset vahvuudet luovat perustan tulokselliselle kouluttautumiselle ja työelämälle. Tänä päivänä ne ovat jopa perusedellytyksenä etäopiskelun ja -työskentelyn onnistumiseksi. Niillä on merkitystä myös kiusaamis- ja lisääntyvien mielenterveysongelmien ehkäisy- ja ratkaisutoimenpiteissä. Kyseisten vahvuuksien kehittyminen on pitkä ja vaativa oppimisprosessi, jonka tulisi alkaa jo varhaiskasvatuksessa.

1980-luvulla tiedeyhteisöt nostivat esiin humanistiseen ihmiskäsitykseen perustuvan oppimiskäsityksen ja siihen perustuvat oppimisfilosofiat ja -menetelmät, joissa ihminen nähdään subjektina, tuntevana, ajattelevana ja aktiivisena toimijana. Niissä korostuvat muun muassa oppijan tunteiden, sisäisen motivaation (oma halu ja kiinnostus), vahvuuksien ja kokemusten merkitykset uuden oppimisessa.

Valitettavasti nämä oppimiskäsitykset ja -menetelmät ovat sisäistyneet kasvatus- ja koulutuskulttuuriimme melko verkkaisesti. Sillä vielä 1990-luvun lopulla opiskellessani aikuiskasvatusta kohdalleni osui yliopiston professori, joka heti aluksi ilmoitti, ettei hän hallitse uusia opetusteorioita. Niinpä ryhmämme kertasi lähes sadan vuoden takaista behavioristista oppimiskäsitystä, johon opettajakoulutukseni 1960-luvun lopussa perustui. Tuskin olimme viimeinen tällainen ryhmä.

Behavioristiseen teoriaan perustuva opetuskulttuuri näkee oppijan objektina, toiminnan kohteena ja passiivisena vastaanottajana. Se ei kannusta oppijaa omatoimisuuteen, itsenäiseen ajatteluun ja tiedonhakuun. Oppiminen on pakko- ja velvollisuuspainotteista ja ulkoiseen motivaatioon, oppijalle ehkä merkityksettömiin ”porkkanoihin” perustuvaa. Se harvoin saa aikaan onnistumisen ja oppimisen iloa, joka on yksi sisäisen motivaation kehittymisen edellytyksistä.

Kyseinen kulttuuri on tuottanut jo useiden sukupolvien ajan monien kohdalla niin sanottua opittua avuttomuutta, joka heijastuu tänäkin päivänä muun muassa alhaisena koulutustasona, heikkona työelämätaitona, työttömyytenä ja syrjäytymisenä. Voidaanko kyseisiä henkilöitä pitää ikään kuin tämän opetuskulttuurin uhreina?

Onneksemme nykyiset opetus- ja ohjausmenetelmät korostavat oppijan tunteiden, kehitysvaiheen mahdollistavien vahvuuksien, kokemusten, persoonallisuuden, valintojen ja tavoitteiden, jopa unelmien huomioon ottamista. Näin oppijan itsetuntemus ja itsetunto sekä tunne valinnanvapaudesta ja oppimisen ilosta vahvistuvat. Samalla vahvistuvat myös sisäinen motivaatio, tunneosaaminen ja itseohjautuvuus, jotka kantavat toimijaa läpi elämän sekä elinikäisen oppimisen että työelämätaitojen saralla.

Pirjo Romppanen

Kotka

Kommentoi

Palvelut

Ruokapaikka