Päätoimittajalta Isoäidin testamentti oli yllätys – Vasta vuosikymmenien saatossa avautuu parhain perintö

Sairaalan pitkäaikaisosastolla huoneet oli maalattu valkoisiksi. Seinillä ei ollut tauluja tai julisteita. Ei sellaisia esineitä, joka olisivat auttaneet ankkuroitumaan ajassa, tarttumaan muistoihin. Vallitsi ajaton hiljaisuus.

Olin saapunut paikalle yksin.

Ylläni oli mahdollisimman värikkäät vaatteet. Isoäitini ei tunnistaisi minua, mutta nautti tarkastella värien eri nyansseja. Kädentöitä arvostavana hän tutki huolellisesti vaatteiden sävyt, neulokset ja tikkaukset. Vierailuni virkistäisi häntä, vaikka emme pystyisi kohtaamaan siten, miten minä olisin voinut toivoa.

Olin ottanut mukaani mansikoita. Silloin tajusin, mitä me perimme äideiltämme ja isoäideiltämme – pyytämättä ja joskus vastentahtoisesti. Viipaloin mansikat ja sujautin yhden viipaleen kerrallaan lusikalla isoäitini suuhun. Hiljaisuuden vallitessa, hieman hyräillen. Kunnes tapahtui jotain käänteentekevää: yksi mansikkaviipale kierähti isoäitini rinnuksille ja siitä lattialle.

Isoäitini oli kasvanut Laatokan Karjalassa, pienessä kylässä. Hänen sukunsa miehillä oli kunniakas perintö. Sukupolvi toisensa jälkeen olivat sepän taidot periytyneet isältä pojalle. Useiden sukupolvien ajan. Kädentöitä pidettiin korkeassa arvossa. Perheen tyttäristä isoäitini kuitenkin rakastui aliupseerimieheen. Mies joutui rintamalle, kaatui ja isoäitini joutui kolmen alle 5-vuotiaan lapsen kanssa evakkoon kohti länttä. Mitään ei saanut heittää hukkaan, ei ollut varaa valittaa ja eteenpäin oli pakko mennä. Myöhemmin lapsia syntyi kaksi lisää.

Vasta vuosituhannen vaihteen jälkeen Suomessa on alettu tutkia yli sukupolvien vaikuttavia sotatraumoja. Yleensä tutkimusten keskiössä ovat olleet sotatraumoja kokeneet miehet. Naisten ja äitien kokemaa tuskaa ja sen siirtymistä sukupolvelta toiselle on tutkittu vähemmän. Useissa tutkimuksissa on kuitenkin esitetty hypoteeseja siitä, miten välttelevät kiintymyssuhteet ovat voineet periytyä kolmanteen ja neljänteen sukupolveen asti ja jopa jättäneet pysyviä jälkiä meidän perillisten genetiikkaan.

Äitienpäivänä on hyvä hetki miettiä, mitä me äidit ojennamme eteenpäin. Syyllisyyden taakan vai tunteen hyväksytyksi tulemisesta, taipumuksen arvostella toisia vai lempeän huomaavaisuuden – tai kyvyn nähdä nyansseja keskellä väritöntä hiljaisuutta.

Hiljaisuus oli tiessään. "Nostapa se ylös lattialta", isoäitini komensi topakasti. Roskakoriin mansikkaa ei saanut laittaa. Se piti pestä ja tarjoilla hänelle lusikassa. En tohtinut vastustaa päättäväistä isoäitiäni, joka aivan yllättäen oli terästäytynyt voimiensa tuntoihin. Siinä päätäni pyöritellen tunnistin jotain irrationaalista ja tuttua; enhän minäkään pystynyt heittämään ruokaa pois, vaikka tietäisin sen lähes pilaantuneen jääkaappiin. Eihän ruokaa saanut heittää roskiin!

Vuosia myöhemmin olen pohtinut isoäitini testamenttia. Sellaistahan ei sanan varsinaisessa merkityksessä ollut. Omissa käsissäni on jo neljäs sukupolvi. Se, jonka harteita sotatraumojen ei enää pitäisi painaa. Äitienpäivänä on hyvä hetki miettiä, mitä me äidit ojennamme eteenpäin. Syyllisyyden taakan vai tunteen hyväksytyksi tulemisesta, rohkeuden olla oma itsensä vai arkuuden, taipumuksen arvostella toisia vai lempeän huomaavaisuuden – tai kyvyn nähdä nyansseja keskellä väritöntä hiljaisuutta. Parhain perintö avautuu vasta vuosikymmenien saatossa.

Etusivulla nyt

Luetuimmat

Palvelut

Ruokapaikka