Laiskojen versio kertoo rempseästi

Anders Larsson: Laiskojen Kalevala. Suomentanut Liisa Ryömä. Schildts 2010.Laiskojen Kalevala on hauska kirja. Se on vitsikäs, mutta ei pelkkä vitsi; sitä voi lukea vakavasti, niin kuin mitä tahansa kaunokirjallista teosta.

Ruotsalainen, mutta Suomessa jo pitkään asunut Anders Larsson julkaisi vuonna 1999 kirjan Kalevala för lata. Nyt se on ilmestynyt Liisa Ryömän rempseänä suomennoksena.

Oikeassa Kalevalassa on 50 pitkää runoa. Laiskojen Kalevalassa on seitsemän runomuotoista lukua. Jos säkeiden määrä laskettaisiin, Laiskojen Kalevala voittaisi tehokkuudessa vielä kirkkaammin.

Niukkuudestaan huolimatta se nimittäin kertoo kansalliseepoksen koko juonen Väinämöisen syntymästä uuden aikakauden alkuun ja mahduttaa mukaan kaikki olennaiset tarinat. Voi olla jopa niin, että laiskojen versio sitoo kilpalaulannat, Sammon taonnat, Pohjolan sodat, Kullervon kiroukset, Tuonelan joutsenet ja muut mutkat paremmin hahmotettavaksi juonikertomukseksi kuin mikään kuvitettu juhlapainos.

Liisa Ryömän runojalka naputtaa kalevalaista rytmiä. Monet lauseet voisi kyllä lukea ääneen, niin että ne kuulostaisivat ihan asialliselta nykysuomelta. Silti ne voisi myös laulaa jollottaa kanteletta näppäillen.

Ryömän kieli hyödyntää muutenkin Kalevalan tyylikeinoja. Se käyttää alkusointua, se viljelee toistoa, ja se kehittelee kliimakseja. Kirjallisuushistoriallisesta hupailusta käy se, että Joukahaisen ja Väinämöisen kilpalaulannassa Joukahainen suoltaa loppusointua, joka on tullut runouteemme Kalevalan kuvaaman ajan jälkeen. Väinämöinen ei tietenkään arvosta lopotusta kuin enintään tuhahduksen verran.

Kieli sitoo kirjan sekä juuriinsa että nykypäivään. Sanastossa vilahtelee sellaisia jäännöksiä kuin kullainen ja ehtoisa, ja kuluva aika näkyy vaikkapa ilmaisuissa sakkoliha, pojitella ja palaa pinna. Sitä paitsi monet tekniset keksinnöt ovat tuttuja tämän Kalevalan seikkailijoille, vähän samassa hengessä kuin Kivisille ja Sorasille.

Laiskojen Kalevala on tietoinen paljosta, mikä liittyy ahkerien lukijoiden eepokseen ja ylipäätään kulttuurihistoriaan. Kirja viittaa esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelaan, Otavaan ja Haavikkoon ja Väinön kannelta ylistäviin mieskuorotulkintoihin. Sumeilematta se soveltaa omiin tarkoituksiinsa myös muiden kulttuurien lentäviä lausahduksia.

Ihan patalaiskoille Larssonin-Ryömän runous tuskin aukeaa. Sen huvittavuus kuitenkin perustuu siihen, että lukija edes vähän tuntee Kalevalaa ja muutakin kulttuuria.

Päivi Taussi