Artikkelit joissa on tagi ‘sykähdyttävä’

Miksi urheilija urheilee?

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Aika usein erilaisissa juhlissa saa viinilasin ääressä vastata puolituttujen tai tuntemattomien kysymyksiin: ”kuinka urheilun vaatimuksia jaksaa”, ”vaatii varmasti valtavaa kurinalaisuutta olla urheilija”, ”onko se ahneus, kunnianhimo vai mikä ajaa jaksamaan”. Ahneus, kunnianhimo, kuri tai ehdottomuus eivät itsellä tule ensimmäisenä mieleen omaa toimintaa tai motiiveja miettiessä. Tuloksilla tienaaminenkaan ei ole uskottavaa kun lajiksi on päätynyt yksilöurheilu ja kestävyyslaji. Toki kaikkea tuota ei voi kieltääkään.

Valmentajani filosofioi joskus huippu-urheilijoita kahteen kategoriaan. Ensimmäiseen kuuluvat suoritusorientoituvat, joille on tärkeintä tehdä mahdollisimman täydellinen suoritus ja he pyrkivät hiomaan jatkuvasti uusia yksityiskohtia paremmiksi. He eivät juuri seuraa muiden tekemisiä, ovat usein luonteeltaan introverttejä ja pyrkivät tekemään kaiken suunnitelmallisesti ja analysoiden. Toinen ryhmä on menestyskeskeinen. He tykkäävät menestyksestä, muiden voittamisesta ja siitä seuraavasta huomiosta. Tunteet ja fiilistely ovat nähtävissä kaikessa tekemisessä ja mahdollisimman tärkeä kisa ja tiukka kamppailu on heille vuoden kohokohta.

Kummallakin luonteella on mahdollista menestyä eikä jako ole todellisuudessa selkeä. Kyseessä on karkea jako, jonka pohjalta voi miettiä omaa luonnetta ja luontaisia toimintamalleja. Suoritusorientoitunut saattaa tehdä jatkuvasti varmoja hyviä suorituksia, mutta vuoden tärkeimmässä paikassa haasteena on rentouden löytäminen ja itsensä ylittäminen. Toki monesti mahdollisimman hyvä ja varma perustaso on menestyksen edellytys. Menestyskeskeinen urheilijan saattaa keskittyä liikaa muiden tekemiseen ja sortua yliyrittämiseen, mutta arvokisoissa tai viestin loppuratkaisussa voi tuloksena olla vuoden paras suoritus ja oman tason ylitys. Lajeissakin on eroja, sillä alppihiihtäjä tai suunnistaja ei voi suorituksen aikana hallita kuin omaa suoritustaan ja vaikuttaa sen kautta lopputulokseen. Sen sijaan 1500m:n juoksija tai hiihtäjä tietää paremmin kuinka tilanne etenee ja joutuukin reagoimaan muihin kilpailijoihin. Ampumahiihdossa urheilijoiden korvatulpat ovat tuttu näky, kuuloa suojataan juuri tietoisuudelta muiden tekemisestä ja ympäristön reaktioilta, jotta ratkaiseva ammunta tapahtuisi oman taidon ehdoilla.

Kilpaileminen ei ole Suomessa hyvässä maineessa, sen huomaa niistä juhlissakin esitetyistä kysymyksistä. Jokainen voi liikkua omaksi ilokseen ja kuntoa parantaakseen, ja saada paljon hyvää oloa ja elämyksiä. Mutta kilpailemalla joutuu kohtaamaan itsensä ja kykynsä aivan eri tavalla. Kilpaileminen on mahtava mahdollisuus oppia itsestä ja kehittyä, eikä se poista harjoittelun tuomia elämyksiä pelkästä liikkumisesta. Kaikki häviävät joskus ja aika äkkiä oppii kuinka kehitys tapahtuu vain paremmin töitä tekemällä. Tunteet ovat kilpailuissa vahvasti mukana, oli lähtökohtana oma suoritus tai muihin kohdistuva vertailu. Saman lajin, tai yleensä urheilun, parissa yhteisöllisyys korostaa toiminnan merkityksellisyyttä ja intohimo elämässä pienen asian parissa saa silmät säihkymään.

Kun olympialaisissa tuloksena on neljäs sija, ei se aina ole hävitty mitali. On katsottava taustaa, aiempaa tasoa ja omaa suoritusta. Toki sekunnit tai kymmenykset saisivat kääntyä itselle mieluisiksi, mutta kaikki joutuvat joskus kokemaan myös niitä kirveleviä tappioita. Kaikkein palkitsevinta, ja varmasti myös urheilijan motivaation perusta, on tärkeimmässä kisassa loistavan suorituksen tekeminen ja sitä kautta menestyksen saavuttaminen. Vain siinä hetkessä silmissä vilistävät niin jokapäiväisiin harjoituksiin tahmeat lähdöt, kehittyminen vuosien aikana, aiemmat tappiot ja muut vastoinkäymiset, harjoitusten jälkeinen väsymys, välineiden ja harjoittelun viilaaminen, tärkeät ihmiset ja tukijat, tunteet naurusta itkuun ja helpotukseen, ja paljon muuta. Siksi Iivo Niskanen toi kyyneleet silmiin jo ennen lopputuloksen selviämistä. Siksi naisten viestissä Charlotte Kallan jokaisen eleen voitontahto sykähdyttää edelleen.

Tero Föhr