Artikkelit joissa on tagi ‘MM’

Urheilija-apurahoista

perjantai 10. tammikuuta 2014

Päätöksiä tämän vuoden urheilija-apurahoista on odoteltu jo hyvän tovin. Harjoituskausi on kesälajeissa alkanut kuukausia sitten, mutta monelle erittäin oleellinen rahoitus ei ole ollut selvillä. Jostain syystä perinteistä tiedotetta päätöksistä ei ole näkynyt, mutta toissapäivänä urheilijat huomasivat tileiltään ensimmäisten maksujen saapuneen. Ensi viikon virallinen julkistus on siis auttamatta myöhässä huhujen pyöriessä, varsinkin jos kriteereitä on selvästi muutettu aiempaan nähden.

Isoin äläkkä on noussut Mårten Boströmin vain puolikkaasta apurahasta. Urheilulehti ihmetteli aiheellisesti: ”Miten voidaan antaa apurahaa kenellekään jos ei maailmanmestarille?”. Kritiikki kohdistui fiksusti kriteerien oikeellisuuten saman lajin kestomenestyjä Minna Kaupin saatua kokonaisen 20 000€:n apurahan (kahdesti 4. MM-kisoissa 2013). Toki jo aiemmin Olympiakomitean järjestelmätukia jaettaessa korostettiin huomioitavan kahden edeltävän kauden menestystä, mitä Boströmiltä ja Lakaselta ei riittävästi löydy.

Kuitenkin viisi suunnistajaa sai apurahaa, mikä on ehdottomasti positiivista aiempaan nähden. Ei-olympialajit ovat aina olleet kakkoskategoriaa, jossa olympialajien kriiterit (mahdollisuus kuuden/kahdeksan joukkoon arvokisoissa) eivät ole päteneet ja eri lajien urheilijat ovat joutuneet kilpailemaan keskenään kiintiön sisällä. Joka vuosi on korostettu ettei kyseessä ole palkintoraha, mutta suunnistuksessa apurahan on saanut viimeisen vuosikymmenen aikana vain MM-mitalilla. Poikkeuksen teki vuosi 2006, jolloin edes edellisen kesän MM-mitali ei riittänyt Lakasen ja Huovilan kohdalla. Kun nytkin kriteereissä korostetaan seuraavan kesän menestysodotuksia niin molemmat edellämainitut ottivat MM-mitalin myös 2006 kisoista.

Yhtä lailla itse olin ensimmäisen kerran maailmancupin kilpailussa 4. vuonna 2004, mutta apurahan sain vain MM-mitalilla vuodeksi 2008, eikä jatkoa ole herunut esimerkiksi maailmancupin osakilpailuvoitoilla, etukäteen MM-kisoja tärkeämmäksi puhuttujen Maailmankisojen mitalilla tai EM-kisojen kuudennella sijalla. Eniten harmitti maailmancupin kokonaiskilpailun neljäs sija vuonna 2008, koska kolmas sija olisi voinut riittää apurahaan ja viimeisen osakilpailun yhdellä parempi sijoitus olisi sen tuonut. Toki suunnistuksessa mitalisteja on ollut vuosittain useampia ja liitto listaa urheilijat järjestykseen Olympiakomitean punakynää varten. Myöskään tuen pitkäjänteisyys ei ole toteutunut puheista huolimatta.

Tällä kertaa myös Anni-Maija Fincke sai puolikkaan apurahan. Mukava yllätys, ja ensimmäinen kerta kun MM-viestimitali on riittänyt apurahaan. Tarjolla olisi vielä ollut pienin 5000€ tuki potentiaaliselle viestimenestyjälle. Onhan se positiivinen suuntaus jos MM-viestien sanotaan olevan jopa tärkeämpia kuin henkilökohtaisten matkojen ja myös tukea saa lajin viestijoukkueellinen urheilijoita. Toki Anni-Maijakin on napsinut viestimitalien lisäksi MM-kisojen kärkisijoja jo vuosia olympialajien kriteerien arvoisesti: 2005 5., 2006 7., 2009 7., 2010 6. ja 8., 2011 6. ja 2013 6. Olisiko järjestelmän pienikin arvostus ja lisätuki voinut johtaa sijoitusten pienenemiseen ja mitaleja juhlimaan?

Täytyy myöntää etten uskonut millään kriteereillä kaikkien MM-mitaleja viime kesänä saavuttaneiden ja Minnan suuriin apurahoihin. Liian iso satsaus ei-olympialajiin, vaikka suunnistuksen maajoukkuetoimintaakin on kiitelty Olympiakomitean järjestelmätukea jaettaessa. Eniten ihmetyttää kuitenkin Venla Niemen jääminen puolikkaalle apurahalle. Jos kriteereinä ovat kahden edellisen vuoden arvokisamenestys ja odotukset jatkossa, löytyy 23-vuotiaalta Venlalta MM-pronssi viime kesältä ja kuudes sija vuodelta 2012. Eikös vuoden 2008 nuorten maailmanmestarin suunta ole selvästi ylöspäin kaikkien kriteerien ja urheilijan polkujen mukaisesti?

Tero Föhr

On tullut syys

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Syksyn kilpailukausi alkaa lähestyä loppuaan. Onhan tässä tullut kisoja juostuakin. Seitsemään viikkoon kertyy 17 starttia. SM-kisat eivät valitettavasti tarjonneet ilon hetkiä. Kun vihdoin on saanut juoksennella ilman ongelmia, olisi yliyrittäminen saanut jäädä vähemmälle ja hyvät suoritukset ja tulokset siirtyä karsinnoista finaaleihin. Onneksi ulkomailta on kertynyt ihan hyviäkin tuloksia: sotilaiden MM-kisoissa pitkän matkan 7. sija ja viime viikonloppuna 2014 MM-kisojen naapurimaastossa keskimatkan 10. sija. Ei mitään huippusuorituksia, mutta mukavaa on ollut kisata kovia kansainvälisiä startteja. Molemmissa kisoissa nimilista on ollut jopa MM-kisoja kovempi, koska huippumaista pääsee viivalle useampia hyviä urheilijoita. Toki MM-kisat ovat se paikka jossa menestys mitataan ja kaikki haluavat olla kunnossa juuri siellä.

Meneillään on siis ensi vuoden MM-kisoihin valmistava leiri Italiassa ja ensi viikonloppuna ennen kotimatkaa juoksen vielä maailmancuppia Sveitsissä. Hieman arvelutti virran riittäminen kahden viikon reissulle, mutta kosteista syyskeleistä huolimatta alppimaisemat tekevät aina hyvää. Aamulenkki usvan keskeltä heräilevässä kylässä, kirkonkellojen kolina, piiitkät raastavat ylämäet ja hämyisen metsän uinuva tunnelma. Jotenkin sielu lepää vuoren rinteeltä laakson kyliä katsellessa ja lehmänkellojen kalahdellessa. Sama rauhan tunnelma toki löytyy myös Lapista, mutta eri maustein.

Tällä viikolla varmistui myös urheilu-uran jatko, kun työsopimukseni jatko Puolustusvoimissa varmistui. Kovasti piti uran jatkoa miettiä, mutta ilmeisesti liian paljon on jäänyt hampaankoloon panostuksen, kunnon, vammojen ja tulosten epäsuhdasta. Onneksi työ Urheilukoululla tarjoaa mahdollisuuden myös toimeentuloon urheilijana, koska neljän vammavuoden jäljiltä muuten tulot urheilusta ovat laskeneet kuin se kuuluisa vesi hanhen selästä. Iso kiitos toki myös muille tukijoille, joilla uskoa on riittänyt. Yksilöurheilussa toimeentulo terävimmän kärjen takana ei ole helppo yhtälö. Jatkoa miettiessä olikin hyvä pysähtyä pohtimaan mitä urheilusta on saanut ja millaiseksi on itse matkalla kasvanut. Plussan puolelle taisin jäädä.

Siihen pyritään, että ensi vuonna: a) voin harjoitella koko vuoden ilman vammoja, b) tämän kauden reilut 700 harjoitustuntia ja 600 harjoituskertaa saa jäädä ennätykseksi, mutta juoksun ja suunnistuksen osuus on suurempi, c) parhaat suoritukset tulevat arvokisoissa, d) muistan nauttia etuoikeudesta olla urheilija. Kaksi viikonloppua tätä syksyä jäljellä ja sitten ajatukset saavat siirtyä suunnitelmiin ja askelmiin kohti ensi heinäkuun haasteita Trentinossa ja Venetossa. Sitä ennen vielä pari hyvää kisasuoritusta Sveitsissä ja Ruotsissa ei olisi pahasta.

Tero Föhr

MM-kisoihin

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Juhannus on juhlittu ja suunnistajien festarit tai mökkijussit vietettiin MM-katsastusten merkeissä siellä kuuluisalla susirajalla. Ensin aattona keskimatkan näyttämö sijaitsi lähellä Juukaa ja sunnuntaina pitkää matkaa katsastettiin Ilomantsin Petronkankaalla. Jos joku luulee Joensuun sijaitsevan kaukana itärajalla niin kannattaa käydä tutustumassa, aika pitkään saa vielä ajella itään pitkin hiekkateitä järvien kirjomissa metsissä eikä rajalla olla vieläkään. Eli suomeksi sanottuna: takana juhannuksen keskikesän henkeen upeasti sopiva viikonloppu Kolin lähistöllä luonnon, rauhan ja aurinkoisen sään keskellä.

Alkukausi on ollut vaikea, vaikka kisailu alkoikin esimerkiksi juoksija Niclas Sandellsin kanssa samaan aikaan. Huhtikuun alussa reisiluun yläpäästä löytyi edelliskevään tapaan samasta paikasta alkava rasitusmurtuma ja juoksutauon jälkeen taiteilu on jatkunut edelleen. Toisaalta monipuolista harjoittelua on kertynyt reilusti syyskuun lopusta asti eli kunhan ne pohjat saa ja ehtii käännettyä juoksuun…

Perjantain keskimatka muodostui katastrofiksi. Kisa lähti hyvin käyntiin, mutta kahden ison virheen myötä tiesin hyvän MM-näytön jääneen johonkin Tahkovaaran rinteen kivenkoloon ja loppumatkalla ajatukset olivat jo jossain aivan muualla. Kisa oli kyllä upea. Vaativa maasto ja mahdollisimman vaikeita rastipisteitä. Suomalaisten katsastajien seurana olleet satakunta ulkomaalaista MM-kisoihin harjoittelijaa saivat varmasti vastinetta koko rahalla. Jotenkin erityisen hienoa tavata tuttu australialainen suunnistaja hiekkatien reunalla keskellä suomalaista korpea. Ei ollut treeneissä näkynyt karhuja, mutta sitä enemmän loputtomia hiekkateitä ja sinisiä järviä.

Lauantaina saikin miettiä syntyjä syviä, kävellä kansallismaisemissa Kolilla, uida ja tankata ennen sunnuntain pitkän matkan katsastusta. Olo kisassa oli turhan raskas ja väsynyt, mutta vauhdikas ja vaativa maasto kovasti mieleinen. Rasti kerrallaan, rennosti vauhti säilyttäen alusta loppuun, toteutui kohtuullisesti ja tuloksena toinen sija. Selkä seinää vasten viimeisessä näyttöpaikassa ja kisalippu MM-Vuokattiin irtosi! MM-kisaohjelmaani oli joukkueen maksimikoon takia mahdollista saada pitkän matkan lisäksi myös keskimatka, mutta valmennusjohto työnsi käteen paikan viestijoukkueessa levänneenä.

Kaksi viikkoa aikaa ensimmäiseen MM-starttiin. Siinä ehtii päästä parin viime viikon harjoitusväsymyksestä, huoltaa kroppaa  ja mieltä tuleviin haasteisiin. Jalkakaan ei tunnu enää vaivaavan eli selvitellään terveystilannetta uudestaan muutaman viikon päästä. Vuokattiin on luvassa hieno MM-viikko. Toivottavasti myös sää suosii ja paikalla on valtavasti tuttuja ja kunnon urheilujuhla. Kotikisat kerran uralla ovat ainutlaatuinen juttu! Talven lenkeillä mielessä on soinut MM-kisojen avajaisissa esiintyvän Jukka Pojan biisi ”Älä tyri nyt” ja kovaa mennessä korvaan on kuiskaillut Kaija Koo: ”Anna mennä” (Kaunis rietas onnellinen). Ei ole mitään hävittävää, vain hyvillä suorituksilla voitettavaa.

Uuden alku

perjantai 2. marraskuuta 2012

Eilen alkoi marraskuu ja harjoituspäiväkirjan laskurit nollautuivat. Olisi sitten MM-kotikisojen vuosi edessä. Mennyt kausi oli uran suurin pettymys, vammat häiritsivät harjoittelua niin alkutalvesta, keväällä kuin syksyllä. Ei ole mukava harjoitella tietäen mitä pitäisi tehdä, mutta toteutus on jatkuvasti korvaavaa ja kompromissia. Toisaalta kolmisen vuotta erilaisten vammojen parissa pyörineenä on ilmeisesti oppinut tekemään oikeita korvaavia asioita, koska juoksukuntoisena vauhti on useasti yllättänyt positiivisesti. Tosin itseluottamusta se koettelee, mikä näkyy helposti kiireenä ja pieninä virheinä suunnistuksen puolella. Eivätkä rikkonaiset kaudet kehitä askelmaa paremmalle tasolle.

Oma harjoittelu alkoi jo viitisen viikkoa sitten. Muiden suunnistajien kisatessa aina lokakuun loppuun asti, on ollut yllättävän hauskaa harjoitella syyskeleissä normaalista poiketen ihan reilusti. Sopivan rennolla asenteella, mutta silti joihinkin asioihin keskittyen. Toki kaikkein tärkeintä on ollut päästä eroon vammakierteestä ja terveenä alkavaan harjoituskauteen.

Ensin parisen viikkoa aamuisin maantiepyöräillen ja iltaisin erilaisia kehonhallinta- ja voimaharjoituksia. Sitten viikko Vuokatissa suksilla hiihtäjien touhuja seuraten ja taas tällä viikolla päivittäin suksimista Jyväskylän säilölumiladulla. Toivottavasti purukasasta kaivettu lumi myös säilyy tänä vuonna kunnon talveen asti ja saan tuettua juoksuun tottumista suksilla.

Hauskinta on silti ollut käydä pilates, bodybalance ja vartalonhallintatunneilla. Onhan sitä vastaavia juttuja tullut tehtyä myös aiemmin, mutta ohjattuna tekemisessä on omat hyötynsä. Kehossa onkin tapahtunut selkeitä muutoksia varsinkin ylävartalon liikkuvuuden osalta, mikä vaikuttaa selkeästi myös lantion ja jalkojen toimintaan. Motivoivaa huomata kuinka säännöllisellä tekemisellä tapahtuu muutoksia ja rutiinien sopiva rikkominen on aina herättävää. On löytynyt vahvuuksia ja heikkouksia, joita tulee huomioida myös jatkossa.

Jos suunnistajan kisakautta on tarjolla lokakuun loppuun, niin aikaisin se tulevalla kaudella myös alkaa. Maailmancupia juostaan jo tammikuussa Uudessa-Seelannissa! Vaikka 2007 talvella siellä vietetyt 9 viikkoa oli upea kokemus ja hyvät olosuhteet näkyivät myös tuloksissa, olen päättänyt jättää reissun väliin. Kerrankin. Yleensä varsinkin kaukomatkat ovat kuuluneet innolla ohjelmaan. Lupasin kyllä joskus palata, mutta nyt on tärkeintä saada ehjä harjoituskausi ja olla kunnossa kesällä. Pitkällä reissulla ongelmien yllättäessä voi olla vaikeuksia saada apuja ja reissun hyötyjen kannalta täytyisi tietää olevansa varmasti juoksukunnossa. Niinpä joulukuun puoliväliin harjoittelen Suomessa ja pidemmät leirit sulalla odottavat vasta myöhemmin.

Tero

Eka viikko uidaan

perjantai 3. elokuuta 2012

Olympialaiset ovat täyttäneet median ja ilo on kisoja seurata. Harmi ettei tullut lähdettyä hulinan keskelle Lontooseen, voihan se olla ettei omana elinaikana kisoja enää tulla järjestämään yhtä lähellä. Mittakaava Lontoossa (10500 urheilijaa) on kuitenkin vielä jotain muuta kuin omissa suurkisakokemuksissa Maailmankisoissa Taiwanissa (6000) tai sotilaiden Maailmankisoissa Riossa (5000). Toki hyörinä itse kisojen ympärillä on paljon suurempaa, eikä itse kilpaillessa pääse mukaan karnevaalitunnelmaan juuri avajaisia ja kisakylän ruuhkia enempää.

Olympialaiset alkoivat sopivasti rytmittämään kesäpäiviä. Juoksee tai suunnistaa pari kertaa päivässä ja muuten televisio onkin pääasissa auki. Tosin juuri polveleikkauksessa käynyt kaverini jo hieman tuskastui täysiin päiviin uinnin, purjehduksen, miekkailun tai palloilujen parissa. Rajansa kaikella, vaikka harvinaisemmin esillä olevia lajeja onkin hauska seurata (tosin uinnin lajimäärä on kyllä aivan järjetön). Hienot suoritukset ja kisatapahtumat ovat olleet tarpeen, sillä oma motivaatio on ollut hieman hakusessa.

Viimeksi kirjoitin sairastuneeni juhannuksen maailmancupissa ja toivoin tervehtyväni parissa päivässä MM-katsastuksiin. Ei se kilpailemalla toteutunut, olo oli väsynyt ja iltaisin nousi aina lämpöä. Keskimatkan katsastuksen suunnistin oloon nähden hyvin, mutta neljäs sija minuutin tappiolla kärkeen ei riittänyt kisalippuun. Kahden kuukauden onnistunut toipuminen ja harjoittelu rasitusmurtumalöydöksen jälkeen hyytyi flunssaan väärällä hetkellä. Aika epäreilua. Muutaman kotimaan lepopäivän jälkeen fyysinen vire oli taas paljon parempi, mikä ei pettymystä helpottanut.

Ensi vuonna MM-kisat juostaan Vuokatissa heinäkuussa ja nyt heinäkuun viettäminen Kainuun, Koillismaan ja Posion maisemissa tarjosi oivan mahdollisuuden kerätä kokemusta MM-kisoja vastaavista maastoista. Nopeita jäkäläkankaita MM-pitkää matkaa varten ja raskaita vaaranrinteitä keskimatkaa ja viestiä ajatellen. Harjoitusten lomassa uintia useamman kerran päivässä, päivällisen grillausta mökkirannassa ja pohjoisista maisemista nauttimista. Ei hassumpaa harjoitusleiriä.

Tero

Lajin suunta?

perjantai 6. tammikuuta 2012

Suunnistus tavoittelee suuremman medianäkyvyyden myötätuomia hyötyjä muiden kestävyyslajien tapaan. Kansainvälisen lajiliiton (IOF) tavoite olympiastatuksesta ohjaa kehitystä, mutta monia asioita tuntuu olevan tekemättä ennen lajin luonteen muokkaamista. Suunnitelmat MM-kisojen matkojen muutoksista aiheuttivat jo parhaiden urheilijoiden yhteisen vastalauseen. Kaavailut yhteislähdöistä, takaa-ajoista ja sprintin merkityksen vahvistamisesta eivät ole urheilijoiden saati perinteiseen metsäsuunnistukseen tottuneiden harrastajien mieleen. Eikä ihme, sillä suunnistuksessa on kyse kartan ja kompassin avulla yksin etenemisestä tuntemattomassa maastossa.

Suunnistusliitosta juuri Hiihtoliittoon siirtynyt ex-toimitusjohtaja arvosteli lähtiessään varsinkin nimettömänä netissä kaikkia muutoksia vastustavia. Ainakin samat henkilöt, luonnollisesti nimeltä mainitsemattomat, tästä innostuivat ja valittaminen jatkuu. Liiton toimintaan voi vaikuttaa toimimalla lajin virallisissa elimissä. Liiton toimet pohjaavat lajin luottamushenkilöiden päättämään strategiaan. Siis ei kun toimimaan alueilla ja liitossa jos jokin harmittaa! Silloin voi myös ymmärtää paremmin monia päätöksiin vaikuttavia asioita.

Eivät kaikki uudistukset miellytä allekirjoittanuttakaan, mutta silti harmittaa puutteellisten tietojen perusteella asioista valittaminen. Monen mielestä televisiointi pilaa suunnistuksen, mutta samalla liitolta vaaditaan lajille lisää resursseja ja näkyvyyttä. Tämä ristiriitaisuus näkyi vuonna 2009 Suunnistusliiton avoimessa kyselyssä, jolla pohjustettiin tulevien vuosien toimintastrategiaa. Jukolan tv-lähetyksestä pääosin pidetään, missä käytettävissä ovatkin lajin suurimmat resurssit sekä huikean pitkä lähetys. Muiden kilpailujen kohdalla lähetys täytyy saada tiivistettyä suoraan 60-90 minuuttiin ilman kallista leikkaamista. Toinen vaihtoehto on kehittää laji niin kiinnostavaksi, että tv-yhtiöt kilpailevat lähetyksestä.

Jotta suunnistus kehittyisi, tarvitaan tv-lähetyksiä ja niiden hyötyjä. Hyvän tv-lähetyksen suunnittelu toki vaikuttaa ratoihin kuten luonnonsuojelun tai maanomistajien takia kielletyt alueetkin, mutta ei tv-tuotanto halua pitkiä loppusuoria tai yleisörasteja. Kamerat tavoittavat urheilijan mieluiten metsän puolella, eihän pellolla juoksentelu tuo mitään oleellista esille. Metsässä kuvaaminen toki vaatii avoimempaa rastiväliä, jotta kuvaaminen kestää pelkkää leimausta pidempään. Radan on myös käytävä kesken kisan kaapelinvedon kannalta järkevän etäisyyden päässä. Tämäkin puoli kehittynee kokemusten ja teknisen kehityksen myötä. Hyviä esimerkkejä on nähty niin Suomessa kuin maailmallakin.

Suunnistus on saanut Suomessa reilusti tv-aikaa, mikä on syystä aiheuttanut ihailua muissa maissa ja kotimaan lajiliitoissa. Jukolan televisiointikaan ei ole syntynyt ilman liiton ja Kaukametsäläisten vuosien työtä. Suunnistuksen televisiointiin erikoistunut tuotantotiimi ja gps-seuranta ovat tuoneet lajin ymmärrettäväksi tavallisillekin katsojille. Toki parannettavaakin aina on, mutta voidaan hyvin sanoa Suomen edustaneen eturiviä tässä kehityksessä. Ruotsin panostus nettilähetyksiin ei vie suunnistusta lajin ulkopuolisille ja suunnistajille hyvin riittävä pelkkä gps-seuranta ei yksin riitä tv-lähetykseksi.

IOF:n toimenpiteitä televisioinnin edistämiseen ei kuitenkaan ole näkynyt. Ymmärtääkseni televisioinnin kokemukset ovat jääneet irrallisiksi yksittäisten maiden puuhasteluksi. Kaikilta suurilta kehitystavoitteilta putoaa pohja ilman televisiointia. Tarvittaisiin selkeä linjaus koskemaan arvokilpailujen televisiointia. Samaan pakettiin hyvän suunnistuslähetyksen periaatteet, erikoistunut tuotantotiimi, toimiva tulospalvelu ja gps-seuranta. Aivan kuten ampumahiihdossa on toimittu. Hiottu kokonaispaketti tulee paikalle ja hoitaa lähetykset. Nyt esimerkiksi MM-kisoista saatava tv-kuva voi olla ihan mitä tahansa. Niin ei saisi olla jos sitä jaetaan suoraan useamman maan tv-lähetyksiin.

Toimin Huippuliigan finaalin ratamestarina 2007 ja ehdotin liitolle ja tv-tuottajalle uuden kilpailumuodon (prologi 20min + takaa-ajo 35min) kokeilua. Minusta tuollainen kilpailumuoto on mielenkiintoinen, mutta se vaatii sopivaa maastoa ja kisan luonteen ymmärtävää ratasuunnittelua, kuten mahdollisimman vaativaa karsintaa, joka aiheuttaa lyhyestä matkasta huolimatta sopivasti eroja takaa-ajoon. Takaa-ajon ihannetilanteessa on viestien tapaan useampi pieni ryhmä käymässä taistojaan. Takaa-ajon tulee olla vauhdikasta alustaa, peitteistä metsää, ja rastit on sijoitettava pääosin niin, ettei 30-40sek perässä tuleva saa edellisiä jatkuvasti näkyviin. Tähän mennessä kilpailumuoto on toteutettu Huippuliigassa neljästi ja vaihtelevan onnistuneesti: Kahdesti miesten kärki on kasaantunut isoksi letkaksi, kun taas kahdesti kärki on pysynyt sopivasti hajallaan ja kilpailu on toiminut hyvin. Jos Suomessa kärki kasaantuu, on arvokisoissa kasaantuminen vielä todennäköisempää. Pelkkä massakiri ei tee oikeutta lajin hienouksille. Ei se tee sitä hiihdossakaan, jossa aiempi takaa-ajo oli paljon massalähtöjä mielenkiintoisempi. Suunnistuksessa ei voi ajatella arvokisoihin kilpailumuotoa, jonka toimiva toteuttaminen ei onnistu kaikissa maastoissa. Maailmancupeissa tai Huippuliigassa sellainen on erittäin mukava piristys.

Ennen kuin MM-ohjelmaa aletaan muuttaa, pitäisi nykyinen erinomainen neljän erilaisen matkan paketti hioa kuntoon. Ymmärrettävästi sprintti on korostunut, kun lajia halutaan tuoda metsästä yleisön keskelle. Sprintti on lajiimme hieno uusi lisä ja vaatii erilaisia kykyjä, mutta perinteistä vaativaa metsäsuunnistusta ei kuitenkaan saa unohtaa. Hyvä televisiointi on mahdollisista toteuttaa kaikilla matkoilla, sekin on nähty, kunhan tekijät ovat osaavia. Televisioinnin kehittäminen on keskeistä suunnistuksen tulevaisuuden kannalta, mutta sen on toteuduttava lajin harrastajien ja parhaiden urheilijoiden arvostus säilyttäen.

Tero Föhr

Uuteen nousuun

perjantai 25. marraskuuta 2011

Kausi 2011 on takana ja loka-marraskuu on hujahtanut jo uuteen kauteen valmistautuen. Edellisen kauden tapaan on menneeseen kesään vaikea olla selkeästi tyytyväinen tai pettynyt. Paremmin olisi tuloksellisesti voinut ja saanut mennä. Lisäksi turhan moni pieni kolhu vaikeutti harjoittelua kisakauden aikana.

Kieltämättä paljon matkustusta sisältänyt helmi-syyskuu vaati veronsa. Kotona olo ilman seuraavaa kisa- tai leirireissua on ollut rentouttavaa. Edellä mainitut reissaukset ovat kuitenkin stressaavia tavoitteellisen päiväohjelman takia. Vaikka ulkomailla matkustellessa näkee paljon, on nähtävyyksien parissa rento hengailu vähissä. Silti uusissa paikoissa vierailu ja ympäristön kokeminen, usein syrjäkylillä kaukana turistipaikoista, on ehdottomasti nykyisen elämäntapani hienoimpia puolia.

Elokuun MM-kisoissa aloin tuntea kipua akillesjänteessäni. Siinä 31-vuotiaan ainoassa vielä terveessä. Viime syksynä toinen leikattiin (hyvästä syystä), joten silläkin lienee osansa näihin ongelmiin. Lisäksi kesäkuun alussa Jukolan ratoja koejuostessa potkaisin kiveen leikatun jalan ukkovarpaan, jonka tyvinivel on ollut edelleen kipeä. Yleensä jonkin kohdan kipu tai varominen kompensoituu muualle. Eli jostain syystä ärtynyt akillesjänne vaivasi syksyllä ja oikeastaan sen rauhoittaminen ja syyn löytäminen oli tärkein asia lokakuun lepokauden aikana. Uuteen kauteen ei kannata lähteä vanhan vamman hidastamana.

Lokakuun alussa akilles magneettikuvattiin ja jänne todettiin odotusten mukaan ehjäksi. Niinpä ärsyyntymisen syitä on etsitty lääkärien, fysioterapeuttien ja kiropraktikon kanssa. Lopulta on myös löytynyt toiminnallisia ongelmia ja nyt tilanne vaikuttaa hyvältä eikä jänne enää ärsyynny juoksuista. Uusi harjoituskausi alkoi marraskuun alusta eli harjoittelu ensi vuoteen on alkanut.

Kaksi edellistä kisakautta on sujunut tahmeasti jalkavaivojen oltua harmina varsinkin arvokisojen alla. Sama ilmiö on itse asiassa tullut tutuksi aiempinakin kesinä. Vammojen sanelemalla kompromissiharjoittelulla pääsee lähelle aiempia kykyjä, mutta seuraavan askeleen ottaminen on vaikeaa ja kisoissa vajaaksi jäänyt valmistautuminen koettelee itseluottamusta.

Seuraava tavoitteeni on ehjä talven harjoituskausi ja varsinkin kilpailukauden tukitoimiin täytyy kiinnittää selvästi erityistä huomiota. Toki harjoittelunkin täytyy uudistua sopivasti, jotta kehittymistä tapahtuisi. Marraskuun harjoittelu opettaa taas säännöllisyyteen ja valmistaa kroppaa jaksamaan rankimman jakson joulu-maaliskuussa.

Ei päivät veljiä keskenään

keskiviikko 17. elokuuta 2011

MM-kisojen karsinnat ovat takana. Fiilis kahdesta startista jäi aika vaisuksi, vaikka tärkein eli finaalipaikat tuli hankittua molemmille matkoille. Karsintakisat vaativat kärkisijoihiin tottuneilta vain varmaa perussuoritusta, mutta henkisesti on haastavaa juosta kisoja, joissa on vain hävittävää. Helposti pieni varmistelu saattaakin sotkea rutiineja ja alkumatkan merkityksetönkin virhe aiheuttaa kiireen tunteen.

Pitkän matkan karsinta (3.) sujui muutamaa huonoa väliä lukuun ottamatta hallitusti ja rennosti. Rasteille virheitä ei tullut, mutta pari reitinvalintaa ja pidemmän välin toteutusta jättivät parantamisen varaa. Vaikeat tekniset välit menivät hyvin ja useammat rastiväliaikojen ykkössijat antoivat luottamusta ennen keskimatkan karsintaa.

Keskimatkan karsinta tökki kuitenkin alusta alkaen (11.). Jos pitkällä matkalla oli aikaa pyyhkiä märät mudat kengistä painamasta kesken jyrkän nousun, niin keskimatkalla olin koko ajan nurin ja hosumassa jatkuvasti uusia virheitä niin rasteilla, väleillä kuin reitinvalinnoissa. Kun maastopohja on erittäin huono ja vie huomion etenemiseen pois suunnistuksesta, vievät jalat helposti päätä eikä päinvastoin. Rata oli odotettua helpompi, jos vain tekisi oleelliset asiat kuten pitää.

Paras lähtöpaikka finaaleissa on aina loppupäässä eli sen voi ansaita sijoittumalla karsintaeränsä kärkipäähän. Silloin saa ympärilleen mahdollisimman hyviä kilpailijoita ja aina edellä lähteneistä syntyy jonkin verran uria maastoon. Tänä vuonna maastoissa ei ole juuri heinikkoa tai muuta rehevää, johon syntyisi selkeitä uria, mutta pientä etua loppupää saa esimerkiksi jyrkissä rinteissä tai rasteilta lähdöissä.

Pitkälle matkalle lähtöpaikka on hyvä ja keskimatkalla täytyy vain siirtää ajatukset täysin omaan toimintaan. Virheettömyydellä ja sujuvuudella kisat kuitenkin ratkaistaan. Siitä hyvänä muistutuksena Mats Haldin, joka lähti 2009 MM-pitkälle matkalle numerolla yksi ja hyvä juoksu toi neljännen sijan.

Järjestäjien arviot voittoajoista ovat venyneet hieman yläkanttiin karsintojen aikana ja lisäksi pitkän matkan ennakkoon yllättävän nopeiksi arvioituja vauhteja painanee reilu hellekeli, vaikka ollaankin ylhäällä vuorella (1200-1500m). Edessä on muutaman päivän aikana taas vuoden työn tulosten mittaus: nöyränä täytyy vaativiin maastoihin lähteä, mutta omat vahvuudet muistaen!

Ranskalaisessa metsässä

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Elokuun MM-kisojen erityisen vaikeista maastoista on puhuttu koko talvi. Ulkopuoliset tai toimittajat kyselevät: mikä niistä maastoista oikein tekee niin haasteellisia. Suomalaiset kun ovat usein pärjänneet teknisesti vaativissa maastoissa ja kotimaisten maastojen vaikeutta ja tarjontaa yleensä kehutaan. Tulevathan kaikki Keski-Euroopan huippusuunnistajat Skandinaviaan, osin toki meille tärkeiden seuraviestien leirityksen ja juoksemisen takia, mutta myös harjoittelemaan hyvien kisojen, vaativan suunnistuksen ja karttojen suuren määrän takia.

Suomessa ei opi hallitsemaan kaikkia maastotyyppejä. Osaaminen vaatii aina kokemusta ja meiltä puuttuu Keski-Euroopan tyypillisin maastotyyppi oikeastaan kokonaan: suuret korkeuserot yhdistettynä nopeakulkuiseen pyökki- tai kuusimetsään. Rinnesuunnistus ja reitinvalinnat suurilla korkeuseroilla ovat suomalaisille heikompaa osaamista. Maailmalta löytyy myös tiettyjä hyvin spesiaaleja maastoja, joita ei juuri muualla voi harjoitella. Esimerkiksi Tsekin hiekkakivisokkelot ovat niin erityisiä, ettei niitä siinä mittakaavassa oikeastaan muualla ole.

Ranskan MM-kisojen maastot ovat, järjestäjien tarjoaman ennakkoinfon ja harjoituskarttojen perusteella, niin ääripäitä monessa suhteessa, että jotain elementtiä voi muuallakin harjoitella, muttei oikein vastaavaa kokonaisuutta. Korkeuserot ovat sentään maltilliset, mutta eteneminen on hyvin vaikeaa kivikkoisen pohjan ja tiheän metsän takia. Maastossa on paljon isoja ja pieniä muotoja eli myös kartalla luettavaa riittää ja vauhdissa oleellisen ymmärtäminen on vaikeaa. Kartoittaja joutuu väkisin tekemään kompromisseja kartan luettavuuden ja kaikkien muotojen kuvaamisen väliltä, mikä luonnollisesti lisää myös suunnistajan haastetta.

Kun näkyvyys on huono, eteneminen kulmikasta, juostaan rinteissä, kartasta on vaikeaa saada selvää ja rastit eivät näy kauas – suunnistus on kaikin tavoin vaikeinta mahdollista. Mielenkiintoista päästä maastoihin vielä kesällä puiden lehtien ja aluskasvillisuuden kasvettua täyteen mittaansa.

Suomessa on tottunut tasaisiin kallioihin. Tai onhan meilläkin jääkaudesta huolimatta teräväreunaisia ja möykkyisiä kalliomaastoja, mutta Ranskan MM-alueella paljas kalliokin on täynnä koloja ja uurteita, jolloin askeelta joutuu koko ajan sovittamaan oikeaan kohtaan. Ja kun katse on jaloissa, suunnistus kärsii. Risujen keskellä kiveltä toiselle taiteillessa on käynyt mielessä myös suunnistajan ratajuoksuharjoittelun hyödyllisyys. Askeleet tasaisella alustalla painottuvat lähtö- ja maalisuoralle eli noin minuutin matkalle? No toki kovaa pitää osata juosta tarvittaessa.

Välillä tuntuu kuin maasto olisi luonnon taistelukenttä, jonka kiviseen näkymään poterot ja juoksuhaudat ovat uurtuneet ajan kuluessa. Kieltämättä välillä reiät ja kolot ovat vaarallisia, kun juoksee maastossa karttaa lukien. Syvimmät reiät ovat useita metrejä ja kisoissa syvimpiä onkin nauhoitettu varmuuden vuoksi. En ole kuullut kenenkään harjoituksissa loukkaantuneen ja kyllähän kaikissa kivisissä maastoissa koloja ja esteitä riittää.

Haastavaa suunnistusta MM-kisat tulevat tarjoamaan, ehkä haastavampaa kuin koskaan aiemmin. Ei se aina mukavaa etenemistä ole, oksat raapivat ja pieniltä kolhuilta ei tule välttymään. Toisaalta harjoituksissa aika kulkee nopeasti, kun koko ajan joutuu keskittymään tosissaan ja oma osaaminen on kunnolla koetuksella. Harvoin suunnistajat valittavat liian vaikeita ratoja, kunhan vaikeus tulee maastosta ja radasta, eikä esimerkiksi huonosta kartasta.