Kuukausiarkisto marraskuu, 2015

Risteyksessä

lauantai 21. marraskuuta 2015

Pysähdyn keskelle pimeää urheilukenttää, räntä vihmoo kasvoja ja vaatteet ovat litimärät. Katuvalot hohtavat kelmeänä viistoon satavan rännän läpi, ympärillä on pimeää, rauhallista ja hiljaista. Tämän marraskuisen hetken olen kokenut monesti ennenkin: uuden kauden suunnitelmat on hahmoteltu ja työnteko on alkamassa. Joskus on satanut vettä, joskus räntää. Seuraavaksi on tullut kiskaistua pimeällä vesilammikoiden kirjomalla tartanilla kierros täysillä, toisinaan pehmeässä lumessa nurmella vetoja kentän päästä päähän. Nyt en oikein tiedä viitsisinkö. Vedän yhden vedon nurmella, askel lipsuu ja loppusyksyn vaivakin alkaa kipuilla.

Tätä mietiskelyä se on ollut koko syksyn. Välillä päätös uran jatkosta ehti jo kypsyä, kunnes varmistui urheilijan viran loppuminen Puolustusvoimissa. Lähes kahdeksan viime vuoden ajan urheilijamyönteinen työpaikka on ollut tärkein urheiluni mahdollistaja. Yksi jakso tuli siis päätökseen ja uudet vaihtoehdot mietittäväksi.

Kymmenen vuotta kansainvälistä kisarumpaa ja mittarissa 35-vuotta, käsittämättömän nopeasti ovat vuodet vierineet. Kovin montaan vuotta ei ura tule enää jatkumaan. Maailmancupia kaudesta 2004 ja MM-kisoissa vuodesta 2007, joskin myös neljästi varamiehenä. Muutama MM-mitali, Jukolan voitto ankkurina, O-ringenin voitto, pari maailmancupin pitkän matkan voittoa, SM-mitalit ja monta muuta mukavaa muistoa – onhan sitä onnistumisiakin kertynyt, vaikka monta menetettyäkin mahdollisuutta hiipii mieleen. Pari mitalia tuli World Gameseistakin, joiden piti olla liitolle MM-kisojakin tärkeämmät.

Vuodesta 2010 lähtien erilaiset vaivat ovat kiusanneet aivan liikaa. Ehjä harjoituskausi ja ikävä yllätys kisakauden kynnyksellä. Tai taiteilua läpi harjoituskauden, kompromisseja ja keventämistä, tietää mitä pitäisi tehdä, mutta aivan sitä ei kuitenkaan pääse tekemään. Toki paljon olen vammoista ja niiden kuntouttamisesta oppinut. Kun olen aina ollut kehon toiminnasta kiinnostunut niin jälkikäteen ajatellen olisi kannattanut kouluttautua fysioterapeutiksi.

Kisaaminen hyvässä kunnossa on aina hienoa, jotenkin rajaton fyysisen jaksamisen ja voimakkuuden tunne on todella koukuttava. Suunnistuskin on helppoa eikä ole kiire mihinkään. Onhan hyvässä kunnossa harjoittelukin mukavaa, mutta kisaaminen on ehdoton karkkipäivä. Joutuu asettamaan itsensä jännittyneenä uuden haasteen eteen ja siitä selviäminen palkitsee aina enemmän. Niin fyysisesti kuin henkisesti pääsee eri tasolle. Siksi kilpaileminen on hienoa. Hienoja puheitakin voi esittää yksin kotona, mutta yleisön edessä onnistumisen fiilis nousee aivan eri tasolle.

Huippukuntoon ei pääse ilmaiseksi, jos jotain, niin sen on urheilu opettanut jo nuorena. Uusi työ Fin5-suunnistusviikon pääsihteerinä Haminassa muuttaa arkea ja varsinkin kisakauden reissaamisia. Pitäisi siis päättää haluanko vielä raivata arjesta aikaa harjoittelulle ja saavuttaisiko sillä tyydyttävää tulosta. Jokin tavoite ahkeralle toiminnalle pitäisi kuitenkin olla. Toisaalta hiihto, tennis, pyöräily ja metsätyöt ovat ihan mukavia hikisiä harrastuksia.

Kun on 15 vuoden ajan reissannut vuosittain yli 100 päivää niin tuntuuhan ajatus muutoksesta suurelta. Toki jatkuva lähteminen ja pakkaaminen on ajoittain myös rassannut, mutta matkustaminen ja uusissa paikoissa liikkuminen on ehdottamasti ollut urheilun parhaita puolia. Maajoukkuevarusteiden palauttaminen tuntui helpotukselta, aikansa kutakin. Vielä on monta kiinnostavaa paikkaa käymättä, muuallakin kuin seuravien MM-kisojen lähistöllä.

Askel lipsuu, lunta pitäisi olla kentällä enemmän. Suuntaan mäen juurelle ja kiskaisen vielä sulan tien reunaa ensimmäisen vedon ylämäkeen. Toisen, kolmannen. Rasitus alkaa hiipiä kroppaan, keuhkot ihmettelevät, mutta jalat alkavatkin tuntua vahvemmilta. Neljännen, viidennen. Miksi, en tiedä. Siispä vielä kerran. Ainakin kunnon harjoituksen täyttäminen harjoituspäiväkirjan tuntuu hyvältä. Toisaalta huomenna olisi kiva lätkiä aamulla hallissa tennistä. Illaksi voisikin kysyä kaveria seuraksi lenkille.

 

Tero Föhr