Kesän tapahtumaviikko kaakonkulmalla!

3.5.2016 kello 20:13, kirjoittaja: Tero Föhr

Purot solisevat, käkikin jo kukkui ja luonto alkaa vihertää. Suunnistuskausikin on päässyt vauhtiin, välillä keväisessä auringonpaisteessa ja välillä räntätuiskussa. Onhan se jo kalenteristakin todettavissa ettei heinäkuun Fin5-suunnistusviikkoon ole enää paljoa aikaa. Johonkin talvikuukaudet hujahtivat kummalla vauhdilla. Paljon on ehditty selvitellä, tehdä ja sopia, mutta toki paljon on vielä töitä edessäkin.

Aika vähän olen pääsihteerinä ollut tekemisissä itse suunnistuksen kanssa. Toki koko viikkoa rakennetaan suunnistajille ja ei ole päivää (tai tuntia) ilman suunnistusta, mutta ratamestariryhmä on hoitanut työn karttojen ja rastien parissa. Kisamaastoissa juokseminen on mennyt enemmän oman intoilun ja harrastamisen piikkiin – kyllä kelpaa uudella kartalla ja mukavissa maastoissa, tarjolla on muutamalla klikkauksella tulostettavaksi yli 250 rataa isolla alueella ja kohta myös rastipukit rakentuvat maastoon! Harvinaista luksusta, aurinko paistaa ja juoksukin kulkee mukavasti, täytyy olla tarkkana ettei joka päivä työaikaan tule ”tarkistettua ja mitattua kisakeskuksia?”

Kun rakennetaan koko viikon monipuolista tapahtumaa, ei vain suunnistuskisoja Haminan metsiin, on yhteistyö tarpeen monien tahojen kanssa. Vaikka Vehkalahden Veikot on Haminan ja Kymenlaakson suurin seura, on suunnistusviikon järjestämisessä niin paljon puuhaa että kaikenlaiset muiden järjestämät oheistapahtumat sopivat meille paremmin kuin hyvin. Myös suunnistajille viikko tarkoittaa muutakin kuin kilpailemista tai kuntoilua, joten kaikenlainen tekeminen, näkeminen ja kokeminen on siis todellinen win-win tilanne niin kilpailijoille, kisajärjestäjille, paikallisille ihmisille kuin yrittäjille ja yhteisöille! Myös osakilpailuvoittajien palkitsemiset tuodaan ihmisten keskelle valmiin tapahtuman yhteyteen: eliittien sprinttiin ja Iltatorille.

Eri puolilla kaakonkulmaa voi Fin5:n aikana nauttia esimerkiksi lukuisista konserteista: ZZ Top Haminassa, Waltteri Torikka & Ville Matvejeff, sonaatit ja kvartettot Virolahdella, Neljä Ruusua Tykkimäessä, soulia Klamilassa ja puistokonsertti Kotkan Sapokassa. Eli valikoimaa on, mutta jos elävän musiikin nautintoa ei löydy ihan jokaisena päivään tai iltaan (ainakaan vielä) niin sitten on tarjolla vaikkapa kesäteatteria, Metsäkirkkoa, ralliautokyyditystä, risteilyä kansallispuistoon, tai kirkkaita järviä uimarantoineen vaellusreitin varrella.

Kun tapahtumia on paljon samalla viikolla niin toki majoitusten järjestäminen on teettänyt töitä. Kisakylän majoituksen lisäksi se on tarkoittanut yksityisten talojen ja mökkien metsästystä. Ihan kiitettävästi listaa on kertynyt ja kertyy edelleen. Toki majoitukset levittyvät ympäri eteläistä Kymenlaaksoa, mutta onneksi kisapaikoille on hyvät yhteydet ja oheisohjelmaa sekä -tekemistä löytyy monesta suunnasta.

Myös kilpailukeskukset täytyy saada tyylikkäiksi ja miellyttäviksi. Bastionin sprintistä en ole huolissani, siitä pitää pitkälti huolen upea historiallinen ympäristö. Silti on valmistettava kaikki yhtenäiset kyltit, mietittävä kisakeskusten selkeys ja käytännöllisyys, varmistettava lasten viihtyminen Muksulassa ja Rastirallissa, maistuva tarjonta ravintoloissa – onhan sitä jos jonkinlaista huolehdittavaa ja huomioitavaa. Toki paras apuri, kuten aina Suomen kesässä, olisivat sopivan aurinkoiset kelit ja ehkä pienet öiset sateet. Silti tälläkään sukunimellä en siihen pysty vaikuttamaan, joten parempi olla miettimättä sitä etukäteen sen enempää. Kesä on silti kesä ja suunnistus ulkoilmalaji.

 

Tero Föhr

Suunnistuskilpailua järjestämässä

28.4.2016 kello 15:57, kirjoittaja: Tero Föhr

Aika usein jokamiehenoikeudesta keskusteltaessa mediassa mainitaan yhtenä esimerkkinä suunnistus ja suunnistuskilpailut. Valitettavan usein suunnistus rinnastetaan metsissä vapaaseen liikkumiseen, marjanpoimintaan ja luvattomaan toimintaan. Viimeksi asia tuli vastaan talvella Aamulehden jutussa ja vielä suoremmin toimittajan aihetta käsitelleessä kolumnissa. Ilmeisesti toimittajan ammattitaito ei tarkoita faktojen tarkistusta, sillä jokaiseen suunnistuskilpailuun pyydetään lupa jokaiselta maanomistajalta, joiden mailla suunnistetaan.

Aikamoinen urakka siis jokaisella kerralla kilpailuja järjestäessä. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole, koska maanomistajat ja viranomaiset ovat tärkeimmät yhteistyökumppanimme suunnistuksen mahdollistamiseksi. Niinpä lupa on hankittu jokaiseen kilpailuun ja etukäteen otetaan huomioon niin maanomistajien toiveet kuin viranomaisten mielipide herkistä ja kierrettävistä kohteista. Lupia annetaan hyvin, yleensä sitä paremmin mitä lähempänä kyseistä aluetta omistaja asuu tai mitä kauempana ollaan suuresta kaupungista.

Yleensä yhdellä lupapyynnöllä pyydetään lupaa myös myöhempiin lasten ja nuorten harjoituksiin tai kuntorasteille.  Kilpailuihin valmistunut kartta on uusi laadukas harjoittelupaikka ja näiden tapahtumien osallistujamäärä ei monellakaan paikkakunnalla aiheuta maaston kulumista tai vaikkapa rastipukkien rakentamista. Ratasuunnittelulla voidaan valita kilpailijoiden käyttämät alueet ja säästää halutut kohteet. Seurat hallinnoivat suunnistuskarttoja ja tietävät mihin alueille saa mennä ja mihin ei. Myös metsästysseurat on huomioitava ja varsinkin syksyllä hirviporukoiden ajot otetaan huomioon.

Toki yksinään metsissä juokseminen on kyllä sallittua jokamiehenoikeuksien perusteella. Meillä on Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa upea järjestelmä, jota muun maailman luonnossa liikkujat kadehtivat! Yksittäinen juoksija tai kävelijä ei kuluta maastoa ja ymmärtää (toivottavasti) myös kiertää pihapiirit ja arvostaa luontoa. Jos jokamiehenoikeus poistettaisiin, menetettäisiin mielestäni osa suomalaisuutta ja monet luonnon tuomat hyödyt niin marjastuksen, sienestyksen, liikkumisen kuin harrastamisen osalta.

Suunnistuksen ympäristövaikutuksia on tutkittu useamman kerran (esimerkki). Suurimmat tapahtumat aiheuttavat maastoon uria pintakerroksen rikkoutuessa, mutta jo seuraavana kesänä jälkien löytäminen on lähes mahdotonta. Hetkelliset urat tuntuvat täysin mitättömiltä monen muun metsissä tapahtuvan toiminnan rinnalla. Näiden seurantatutkimusten myötä osataan myös huomioida herkät kohdat maastossa ja välttää kulumiselle herkimpiä kohteita. Yhdessä viranomaisten kanssa on rauhoitettu onnistuneesti esimerkiksi lampien rantoja lintujen keväisen pesinnän takia.

Taimikot ovat tietysti maanomistajan näkökulmasta se herkin osa maastoa. Joskus taimikoita kierretään yhteisen sopimuksen mukaisesti, joskus juostaan yli ja vaurioituneet taimet korvataan uusilla. Muistan lukeneeni tutkimuksen, jossa yli 1000 suunnistajan kilpailussa kaikki ylittivät vasta istutetun hakkuuaukon. Tutkimus osoittautui huonoksi, koska yksikään taimi ei ollut kärsinyt, sillä eihän sitä kukaan usko! Mutta ei suunnistajan näkökulmasta taimen päälle kannata astua, se on huono asia sekä lajille että juoksemiselle, mieluummin sitä astuu siihen taimen viereen.

Luonto ja metsät ovat Suomen hienoimpia asioita. Toivottavasti niistä saa jatkossakin nauttia vapaasti monella eri tavalla. Luonnossa liikkujat eivät yhtä metsäpalstaa pilaa tai puita varasta, päinvastoin, luonto ja sen käyttö on suuri mahdollisuus. Suomeen tullaan luonnon takia esimerkiksi suunnistamaan, vaeltamaan ja kalastamaan, en tiedä osataanko näitä kaikkia huomioida luontomatkailun talousvaikutuksia arvioitaessa. Metsien museoiminen tai pelkkä talouskäyttö ei hyödytä isossa mittakaavassa, liikkuminen ja erilaiset tapahtumat yhdessä sovituin säännöin hyödyttävät kaikkia. Tapahtumien osalta maanomistajat on huomioitava, jotta toiminta on jatkossakin mahdollista, ja suunnistuksen osalta näin myös tapahtuu.

 

Tero Föhr

Tarinaa rakentamassa III

25.2.2016 kello 15:28, kirjoittaja: Tero Föhr

 

Rapakivi on Kymenlaakson maakuntakivi. Vaikka rapakivi ei ole tyypillistä ainoastaan Suomen kallioperälle, vaan niitä on löydetty kaikilta mantereilta, on se suomalaisena sanana vakiintunut kansainväliseen geologiseen termistöön (the rapakivi). Urban Hjärnen vuoden 1694 julkaisussa sana rapakivi tulee esille ensimmäistä kertaa ja se on sauna-sanan lisäksi harvoja suomalaisia sanoja, jotka ovat siirtyneet sellaisenaan muihin kieliin. Tähän liittyy mukava muisto sveitsiläisen Baptiste Rollierin edustettua Vehkalahden Veikkoja. Toki harjoitusleirillä Haminassa tuli puheeksi rapakivi geologiksi opiskelleen Baptisten kanssa ja kun ei omaan suuhun löytynyt sopivaa termiä englanniksi, lipsahti ääneen suomeksi rapakivi. ”Aah, der Rapakivi” ja asia oli sillä selvä.

Kokonaisuudessaan Suomen kallioperä on hyvin vanhaa. Rapakivi on kallioperämme nuorinta osaa, mutta sekin on niin vanhaa, että kuuluu peruskallioon. Rapakivi on nimitys monimuotoiselle ryhmälle happamia syväkiviä. Kymenlaakson tyypillisin ja yleisin muunnos on viborgiitti, jonka tuntomerkkinä ovat selvärajaiset vaalean kehän ympäröimät plagioglaasipalloset. Kuuluisin rapakiven tyypeistä lienee kuitenkin pyterliitti, jota on Virolahdelta louhittuna näyttävästi esillä mm. Pietarin Iisakin kirkon pylväissä ja Aleksanterin pylväässä Talvipalatsin edustalla. Myös pyterliitissä on rapakivelle tunnusomaisia ovoideja, muttei vaaleaa kuorta niiden ympärillä. No mitä hiton tekemistä tällä taas on suunnistuksen kanssa? Malttia, malttia, kyllä se vielä selviää.

Rapautuminen geokemiallisena ilmiönä on tunnusomaista rapakiville. Ne rapautuvat tyypillisesti suorakulmaisesti soraksi ja pieneksi kiviksi, jota kutsutaan moroksi. Koska Haminassa ollaan rannikolla, meillä on maastoissa paljon kartalle kuvattavia isompia kiviä. Mutta koska kivi rapautuu, on maastopohja kuitenkin hyvin tasaista ja rapautuminen näkyy maaston kivissä, rinteissä ja jyrkänteissä. Kartoittajalle kivet tuottavat välillä harmaita hiuksia, kun kökkö kuusimetsässä on toiselta puolelta kivi ja toiselta rapautumisen myötä enemmänkin pistekumpare.

Rapautuminen helpottaa merkittävästi rakentamista. Kun Fin5-kilpailualueilla on tehty metsäteitä, maastopohjaan on helppo tehdä ura ja se tarjoaa suoraan soraa tien pohjaksi. Hyväpohjaisuus helpottaa lasten ratojen suunnitelua. Maasto tarjoaa runsaasti tie- ja polku-uria, kuviorajoja ja avointa mäntymetsää, joihin lasten radat saa oivasti tukeutumaan. Viime kesänä myös suot olivat kuivia ja nopeita edetä.

Alueen mäet ovat pitkälti kuivia ja karuja, vaikkei kalliota varsinaisesti olisikaan esillä. Niinpä mäkien päällä ja muutenkin männikössä näkyvyys on hyvä, mutta kummasti se aina heikkenee rinnettä alemmas laskeutuessa puulajin vaihtuessa kuusikoksi. Ja onneksi vaihtuu, jotta myös suunnistus vaikeutuu! Toisaalta nuoret männiköt tarjoavat yhtä lailla peitteisyyttä ja vaativuutta, laakealla alueella näennäinen helppous voi kostautua taitavallekin.

 

Tero Föhr

Fin5 2016 -suunnistusviikon pääsihteeri

Tarinaa rakentamassa II

21.2.2016 kello 19:57, kirjoittaja: Tero Föhr

 

Mitäs ihmettä sitä peruskoulussa kotikaupungista opetettiinkaan? No, Pietari Brahe perusti Weckelax Nystad -nimisen kaupungin Vehkalahden pitäjän paikalle vuonna 1653. Hamina on historiansa alusta asti ollut tärkeän kauppareitin risteyskohta kulloisenkin rajan läheisyydessä. Niinpä myös sotaväki on aina kuulunut Haminan katukuvaan ja Hamina onkin Suomen vanhin varuskuntakaupunki. Erottajankadulla syntyneenä, kasarmin punatiilinen seinä kuului maailmankuvaani jo imetysaikana.

Hamina tuhoutui Suuressa Pohjan sodassa ja 1720-luvulla syntyi kaupungin ainutlaatuinen pyöreä asemakaava Ruotsin alkaessa linnoittaa maavallein Fredrikshamnia itärajansa suojaksi. Hattujen sodassa perääntyvät ruotsalaiset polttivat Haminan lähtiessään 1741 ja venäläiset jatkoivat kaupungin linnoittamista. Tähdenmuotoinen bastionilinnoitus sulki sisäänsä vanhan keskustan ja varuskunnan, mutta jo 1800-luvulla osa linnoituksista purettiin sodankäyntiin vanhanaikaisina ja tehottomina. Oman leimansa linnoitus on silti jättänyt Haminaan. Entisöidyt vallit kivimuureineen ja varuskunnan rakennukset, yhdessä kaupungin eri aikakausien rakennusten kanssa, muodostavat Haminasta erityisen ja näyttävän kaupungin. Vuosi vuodelta ja maailmaa kiertäneenä sen on jo itsekin ymmärtänyt.

Fin5-suunnistusviikolla eliittisarjat kilpailevat sprintin Haminan keskustassa 12.7. Kilpailukeskuksena toimii keskusbastioni, joka on kunnostettu 90-luvulla upeaksi tapahtumapaikaksi. Sprintin kisavauhdissa tuskin ehtii keskittyä historiaan, mutta luultavasti matkan varrella vilahtaa niin Hugo Simbergin synnyinkoti, Ruutikellari, jykevä linnoituksen vartiorakennus vuodelta 1777 Lappeenrannan portilla, 1849 rakennettu harvinainen uusrokokootyylinen puutalo kuin 1866 rakennettu Pormestarin talo. Kilpailun yhteydessä on toki mahdollisuus kiertää Haminan keskustan upeita historiallisia kohteita ja jo etukäteen selvitellä vaikkapa YLEn Pimeä historia -dokumentista Mannerheimin vaiheita Kadettikoulussa Haminassa. Mihin taloon Mannerheim muutti 12-vuotiaana ja minkä rakennuksen kestikievarin illasta löytyi syy erottamiseen Kadettikoulusta?

Linnoituksen osittaisesta purkamisesta huolimatta upseerikoulutus jäi pysyvästi Haminaan. Keisarillisen Suomen Kadettikoulun jyhkeä päärakennus henkii arvokkuutta ja kouluttaa edelleen Reserviupseerikouluna pääosan Suomen upseereista. Fin5-kilpailualueista varsinkin Onkamaan alue lienee tullut tutuksi monelle RU-kurssilaiselle maastoharjoituksista. Löytyypä kartalta kivikon suojiin naamioitu piilotukikohtakin korsuineen.

Turkialla sen sijaan kisamaaston halkaisee kivipaasista rakennettu Salpalinjan panssarieste. Välirauhan ja jatkosodan aikana valmistunut linnoiteketju jäi onneksi vaille käyttöä, mutta mielenkiintoista sitä on kartoista tutkia. Yhteensä Salpalinjan kiviesteitä rakennettiin yli 200 km mikä tarkoitti noin 400 000 kappaletta vähintään kolmen tonnin painoisia louhittuja kiviä. Turkian kisakartallakin estettä on purettu entisten ja nykyisten peltojen kohdalta, ovatkohan ne kivet löytäneet uuden elämän talojen perustuksista tai silloista, vai kuuluivatko ne vielä sodan aikana rintamalle siirrettyihin?

Jatkosodassa itänaapurin radion Moskovan Tiltu kiitteli tarinan mukaan tietoa Turkian Fin5-kilpailualueen eteläreunan Tykkitien rakentamisesta: ”Hyvä kun sen teitte, kohta me sitä tarvitsemme”. Tavallista hiekkatietä korven keskellä ajellessa tieto tuntuu yllättävältä nykypäivän silmin. Tänä päivänä Haminaan johtaa nelikaistainen moottoritie lännestä. Etäisyys Suomen suuriin kaupunkeihin on lyhentynyt minimiin, kun Helsingistä, Turusta ja Tampereelta pääsee huristelemaan koko matkan moottoritietä.

Kauppareitin varrella Hamina sijaitsee edelleen, niin meren suuntaan vilkkaan sataman myötä kuin itään Venäjälle. Pian moottoritie jatkuu myös raja-asema Vaalimaalle asti, vaikka helpotusta takavuosien jopa yli 40km rekkajonoille on tullut muista syistä jo aiemmin. Kun 1900-luvun alkupuolella Haminasta suunniteltiin tehtaanjohtajien huvilakaupunkia englantilaisten esikuvien mukaan – kauniissa maisemissa maaseudulla, meren rannalla ja sopivan etäisyyden päässä tehtaiden piipuista, edellytykset sille olisivat nyt liikkumisen kannalta paremmat kuin koskaan.

 

Tero Föhr

Fin5 2016 pääsihteeri

Tarinaa rakentamassa

18.2.2016 kello 08:42, kirjoittaja: Tero Föhr

 

Kiinnostaviin asioihin liittyy aina hyvä tarina. Mistä rakentuisi ensi kesän Fin5-suunnistusviikon tarina? Kilpailukeskusten sijainnit Turkian ja Onkamaan kylissä sekä Haminan keskustassa tarjoavat paljon mielenkiintoista historiaa. Onhan kyseessä urheilutapahtuma niin aloitetaan vanhojen muistelulla. Kymenlaakson suurimman urheiluseuran, Vehkalahden Veikkojen, 100v-juhliin 2011 valmistunut historiikki auki ja hyvä asento sohvalle!

Sata vuotta sitten Kymenlaakso oli Suomen johtava maakunta hiihdossa. Hiihto oli pitkään Turkialla ja Onkamaalla suosituin laji, vaikka yleisurheilu haastoikin vahvasti. Niinpä ei ole yllätys, että Onkamaan menestynein urheilija Sulo Nurmela kilpaili sekä hiihdossa että juoksussa. Miehikkälästä Onkamaalle isännäksi muuttanut Nurmela keräsi urallaan yhden voiton olympialaisista ja kolme MM-kisoista.

VeVen hiihtotason laajuutta kuvaa historian kahden ensimmäisen SM-viestin voitto vuosina 1938-1939, sillä Nurmela ei ollut mukana kummallakaan kerralla! Nurmelan urallaan käyttämiä voiteita valmisti muuten Aleksanteri Korjus, jonka pojanpoika Tapio kasvoi Haminassa hiihdon parissa, mutta lajinvaihto keihäänheittoon huipentui olympiakultaan.

Kun Haminasta lähestyy kahden ensimmäisen päivän Fin5-kilpailukeskusta Turkialla, juuri ennen opastusta hiekkatielle, auton ikkunasta vilahtaa Martti Vainion lapsuudenkoti. Näistä maisemista kolmen arvokisamitalin juoksija löysi innostuksen urheiluun, ensin hiihdon parissa, mutta lahjakkuus juoksuun ilmeni nopeasti myös kylän maastojuoksuissa. Innokas yleisurheilumies koulun opettajana kannusti Marttia urheilun pariin, mitä 12-vuotiaana Turkuun muuttanut juoksijasuuruus muisteli vielä vuosikymmeniä myöhemmin.

Vehkalahden Veikot koostuu pienemmistä kyläosastoista. Turkian Tuiskeen sekä Onkamaan Toverien talkoilla 30-luvulla rakennetut urheilukentät löytyvät ensi kesänä Fin5-suunnistusviikon kartoilta. Käyttö on nykypäivänä hiljentynyt, mutta hikisiä ja jänteviä urheilijoita on pyörinyt jo sata vuotta niin kentillä kuin alueen metsissä ja poluilla. Ensi kesänäkin ihmiset liikkuvat samoissa maastoissa, toivottavasti suurella joukolla, ja sen mahdollistaa jälleen innokas talkoohenki urheilun ja liikunnan parissa.

Turkian maastossa suunnistettiin Jukolan Viesti vuonna 1971. Jotta vielä yksi VeVen historian urheilijasuuruus tulisi linkitettyä suunnistukseen, mainittakoon kisaemäntänä toiminut hiihdon olympia- ja MM-mitalisti Marjatta Kajosmaa. Kilpailun pääsihteerin kirjanpidon mukaan talkootunteja kertyi kahden vuoden järjestelyjen aikana 12 940. Olisipa mielenkiintoista verrata nykyajan kisajärjestelyjä silloiseen. Tulosten tarkistamiseen ja puhtaaksikirjoittamiseen käytetty 260 tuntia kun kuulostaa paljolta. Tosin tyhjästä eivät nykyaikaisetkaan systeemit ole ilmestyneet, vaikka tietokoneiden ja kännyköiden sanotaan työskentelyä helpottavan ja nopeuttavan.

Toinen VeVen suunnistuksen 70-luvun suuri ponnistus oli Suunnistusliiton vuosikilpailu (S-41) Vehkarastit vuonna 1976. Ja yllätys yllätys, paikkana toimi Onkamaan Oravakorpi eli jälkimmäinen ensi kesän Fin5-maastoista! Vanhat kartat Fin5-maastoista osoittavat oivasti suunnistuskarttojen laadun ottaman harppauksen 70-luvulla.

Ensi kesänä on edessä mittava urakka, vaikka isoja kisoja VeVe on järjestänyt ennenkin. Mutta ei ole seuraa, joka tekisi asioita, vaan se tarkoittaa edelleen ihmisiä, jotka ovat valmiita tekemään asioita, vaikkakin seuran nimissä. Haminassa ja yleensäkin kaakonkulmalla on vahva urheilukulttuuri ja tekemisen perinne. Seurahistoriikin mukaan Jukolan Viestin järjestäminen vuonna 1971 piristi seuran suunnistustoimintaa vuosikymmeneksi. Toivottavasti isokin ponnistus kääntyy edelleen piristysruiskeeksi eikä vastuuhenkilöiden väsähtämiseksi. Onneksi sitä toivetta tukee kokemus VeVen kolmannesta Jukolan Viestistä vuodelta 2011.

 

Tero Föhr

Fin5 2016 pääsihteeri

Kesän Fin5-viikko rakentuu

15.2.2016 kello 11:56, kirjoittaja: Tero Föhr

Talvi on taas ollut mitä sattuu. Olisi se vain niin mukavaa ja helppoa hiihtää hyvänä talvena. Kai huonoja talvia mahtui edellisiinkin vuosikymmeniin, mutta talviset muistot lapsuudesta ja nuoruudesta rakentuvat uuden lumen kolailusta ennen jääpelejä ja laturetkistä pitkin maaseudun metsiä ja peltoaukeita. Kun hiljalleen alkaa tietää mitä isomman tapahtuman järjestäminen vaatii niin sääliksi käy hiihdon harrastajien lisäksi tapahtumien järjestäjiä. Pienemmät laturetket ovat jo kadonneet ja jännitystä riittää varmasti vaikkapa Finlandia-hiihdon järjestäjillä. Kaikki pitää kuitenkin järjestää valmiiksi ja sitten aletaan jännittää säätiedotuksia.

Toisaalta suunnistaminen läpi talven on ollut harvinaista herkkua. Vaikka lunta olisi puoleen sääreen niin eihän pehmeä lumi juoksemista haittaa. Varsinkin ensi kesän Fin5-suunnistusviikon maastoissa on ollut ilo kirmata, vaikken ole ihan varma menevätkö ne lenkit työn vai harrastuksen puolelle. Kun maastopohja on kauttaaltaan hyväkulkuista niin lumesta huolimatta uskaltaa juosta rennosti. Laakeat entiset rantakalliot nostavat vauhtia kohti tiheämpää nuorta männikköä, johon sukeltaessani kiittelen selkeälukuista karttaa kaakonkulmalle tyypillisten rapakivimuotojen keskellä.

Eihän suunnistusviikon pääsihteerin tarvitse niin radoista tietää, mutta eihän sitä malta olla maastoissa käymättä. Toki kiinnostaahan se tietää tarkalleen mitä ensi kesän tuote sisältää. Väkisin käy mielessä viivalle pääsy numero rinnassa. Askel jaksaa jauhaa hangessa tehokkaasti ja liput halkeavat. Melkein voisi palkintorahat jo laskea kesän tuloihin, kotikulman kisoissa tietää ja tuntee täysin maastojen vaatimukset. No, ei se nyt auta, täytyy tyytyä Huippuliigaan Sippolassa kesäkuun Jukola-viikolla. Ja Jukola, eihän sinnekään pitkä matka ole kun kisa käydään Raipossa Lappeenrannan eteläpuolella, melkein omalla reviirillä.

Fin5 2016 tulee tarjoamaan vauhdikkaita kisoja hyväkuntoisille. Hyvä kun ei tarvitse kaikissa kisoissa Suomessa mönkiä hitaasti, vaan saa pitää vauhtia jos taidot sen mahdollistavat. Lapsille hyväpohjaiset ja mäntyvaltaiset maastot tarjoavat turvallisia ja selkeitä ratoja, kuntoilijoille mahdollisuutta keskittyä suunnistamiseen haastavan maastopohjan sijaan. Meillä kivet ovat kartalla eivätkä tossujen alla! Eli kaikinpuolin tuote on kunnossa, toivottavasti osallistujia kertyy reilusti. Järjestäjän näkökulmasta työ on kuitenkin yhtä suuri, tulee viikolle sitten 2000 tai 4000 osallistujaa.

Kaikille suunnistusviikko ei kuitenkaan ole pelkästään kisoja ja niihin valmistautumista. Niinpä lähialueelta täytyy löytyä muutakin tekemistä ja makuja on monia. Onhan kyseessä kesälomaviikko! Joillekin riittää kaunis uimaranta kirkasvetisen järven rannalla, toinen haluaa kokeilla ralliauton tai koskenlaskun kyytiä, kolmas nauttii lämpimästä illasta kesäteatterin penkkirivistössä ja neljäs innostuu välipäivästä merellä kansallispuiston maisemissa. Onneksi kaikkea tätä ja paljon muuta on kaakonkulmalla tarjolla ja järjestäjänä täytyy nostaa esiin tietoa kaikista vaihtoehdoista. Kisaviikolla onnistuminen sitten mitataan, ehkä parhaiten hymyjen määrällä niin kisakeskuksissa kuin iltatorin vilskeessä palkintoja jakaessa. Sää on ainoa mihin ei voi etukäteen vaikuttaa eli sen suhteen pidetään vain peukut pystyssä.

 

Tero Föhr

Fin5 2016 pääsihteeri

Nuori urheilija, opiskele ruotsia!

4.12.2015 kello 18:23, kirjoittaja: Tero Föhr

Suomi on aina pyrkinyt olemaan länsimaa. Vaikka Suomi ei kuulu Skandinaviaan niin silti kuulutaan Pohjoismaihin, ettei vaan kukaan laskisi meitä Itä-Eurooppaan, saati Balttian maihin. Silti ruotsin kieli on myrkkyä, vaikka länsinaapurimme on helpoin ja lähin suunta länsimaiden kehtoon. Toki historia Ruotsin alusmaana ja ruotsin kielen pakollisuus ovat omiaan vastarintaan. Pakkoruotsiin en ota kantaa, yleisesti kannatan useamman kielen hallintaa, ja urheilijan näkökulmasta kannatan ehdottomasti ruotsin opiskelua!

Itse tykkäsin ruotsin kielen opiskelusta, mihin ehkä suurin syy oli ruotsalainen suunnistuslehti Skogssport. Ruotsin kielen opiskelulla perustellen äitikin ymmärsi yskän ja sain tilata lehden. Skogssporttia on aina kiitelty runsaista kartoista ja kisa-analyyseistä, joskus talvisin mukana tulivat myös edellisen kesän tärkeimpien kisojen kartat parhaiden reiteillä ja väliajoilla höystettynä. Ennen nettiaikaa se oli harvinaista herkkua.

Kun kuukausittaista lehteä tuli tankattua, kehittyi myös ruotsin kieli itseä kiinnostavan aiheen parissa. Tietoa ja tarinaa urheilusta alkoi saada paljon monipuolisemmin ja myös norja ja tanska aukenivat riittävästi oleellisen ymmärtääkseen.

Armeijan jälkeen mieluista opiskelupaikkaa ei ollut vielä auennut, joten järjestelin puolipäiväisen työpaikan ruotsinsuomalaiselta koululta Tukholman pohjoispuolelta ja opiskelin samalla etänä Suomeen Avoimeen yliopistoon. IFK Lidingö tarjosi monipuolisen harjoitteluympäristön ja Tukholmassa oli mahdollista suunnistaa läpi talven. Puolen tusinaa eri maiden silloisia maajoukkuesuunnistajia ja valmentajana esteiden olympiavoittaja Anders Gärderud, olihan se innostava vuosi nuorelle miehelle. Toki lukiokaverit hieman kuittailivat kun kerroin muuttaneeni Tukholmaan ja asuvani Stefanin kanssa, mutta halusin joutua puhumaan ruotsia, niinpä mahdollisuus suomenkielisiin kämppiksiin jäi käyttämättä.

Suunnistajat ovat perinteisesti lähteneet Ruotsiin ja Norjaan hakemaan oppia tiiviimmästä seuratoiminnasta ja lumettomasta talvesta. Perinteisesti Pohjoismaat ovat myös lajin mahtimaita resurssien ja menestyksen perusteella. Vaikka menestyvien maiden kirjo on lisääntynyt ja nykyään vaikkapa Sveitsi olisi hyvä kohde vaihtovuoteen, on edelleen perusteltua hakea oppia länsinaapureista.

Norjaan ja Ruotsiin on helppo lähteä, kotiin on lyhyt matka ja ihmiset sekä kulttuuri vastaavat Suomea. Molemmissa maissa on myös vahva urheilukulttuuri ja monen lajin urheilijat voisivat hyötyä naapurimaiden osaamisesta. Esimerkiksi maasto- ja alppihiihto, jalkapallo, jääkiekko, käsipallo, juoksu, pikaluistelu, pyöräilyt – todella monessa lajissa naapureissa löytyy osaamista, menestyjiä ja olosuhteita. Toki oppia onkin haettu ja varmasti jokainen naapurimaissa vieraillut myös kokee saaneensa arvokasta oppia avoimesti ja hyödyllisesti. Varsinkin jos tulee toimeen paikallisella kielellä.

Kouluruotsi on hyvä pohja, on sitten tarkoituksena tiedon hakeminen tai mahdollinen muutto naapurimaihin. Eikä hyöty tietenkään rajoitu vain urheiluun vaan yhtä lailla työelämään, vaikka englannin rooli koko ajan lisääntyykin. Skandinaavia puhuminen hyödyttää arkea, koska ymmärtää ja pystyy hoitamaan arjen asioinnin ja paikallisten kanssa keskustelut maan omalla kielellä. On aivan eri asia olla osa keskustelua ja porukkaa jos käyttää heidän kieltään. Lisäksi vähäinenkin into puhua ruotsalaisten tai norjalaisten kanssa heidän omalla kielellään lisää yhteydenpitoa monikertaisesti.

Vaikka kotikaupungin lähikaupassa tai kesätöissä ei ruotsia tarvitsisi niin urheilun kohdalla ruotsin kielen taidosta hyötyminen on jopa todennäköistä. Lisäksi naapurit eivät ymmärrä mitä suomeksi puhutaan, mutta suomalaisilla on mahdollisuus ymmärtää naapuria. Herkullinen lähtökohta?

 

Tero Föhr

Risteyksessä

21.11.2015 kello 23:55, kirjoittaja: Tero Föhr

Pysähdyn keskelle pimeää urheilukenttää, räntä vihmoo kasvoja ja vaatteet ovat litimärät. Katuvalot hohtavat kelmeänä viistoon satavan rännän läpi, ympärillä on pimeää, rauhallista ja hiljaista. Tämän marraskuisen hetken olen kokenut monesti ennenkin: uuden kauden suunnitelmat on hahmoteltu ja työnteko on alkamassa. Joskus on satanut vettä, joskus räntää. Seuraavaksi on tullut kiskaistua pimeällä vesilammikoiden kirjomalla tartanilla kierros täysillä, toisinaan pehmeässä lumessa nurmella vetoja kentän päästä päähän. Nyt en oikein tiedä viitsisinkö. Vedän yhden vedon nurmella, askel lipsuu ja loppusyksyn vaivakin alkaa kipuilla.

Tätä mietiskelyä se on ollut koko syksyn. Välillä päätös uran jatkosta ehti jo kypsyä, kunnes varmistui urheilijan viran loppuminen Puolustusvoimissa. Lähes kahdeksan viime vuoden ajan urheilijamyönteinen työpaikka on ollut tärkein urheiluni mahdollistaja. Yksi jakso tuli siis päätökseen ja uudet vaihtoehdot mietittäväksi.

Kymmenen vuotta kansainvälistä kisarumpaa ja mittarissa 35-vuotta, käsittämättömän nopeasti ovat vuodet vierineet. Kovin montaan vuotta ei ura tule enää jatkumaan. Maailmancupia kaudesta 2004 ja MM-kisoissa vuodesta 2007, joskin myös neljästi varamiehenä. Muutama MM-mitali, Jukolan voitto ankkurina, O-ringenin voitto, pari maailmancupin pitkän matkan voittoa, SM-mitalit ja monta muuta mukavaa muistoa – onhan sitä onnistumisiakin kertynyt, vaikka monta menetettyäkin mahdollisuutta hiipii mieleen. Pari mitalia tuli World Gameseistakin, joiden piti olla liitolle MM-kisojakin tärkeämmät.

Vuodesta 2010 lähtien erilaiset vaivat ovat kiusanneet aivan liikaa. Ehjä harjoituskausi ja ikävä yllätys kisakauden kynnyksellä. Tai taiteilua läpi harjoituskauden, kompromisseja ja keventämistä, tietää mitä pitäisi tehdä, mutta aivan sitä ei kuitenkaan pääse tekemään. Toki paljon olen vammoista ja niiden kuntouttamisesta oppinut. Kun olen aina ollut kehon toiminnasta kiinnostunut niin jälkikäteen ajatellen olisi kannattanut kouluttautua fysioterapeutiksi.

Kisaaminen hyvässä kunnossa on aina hienoa, jotenkin rajaton fyysisen jaksamisen ja voimakkuuden tunne on todella koukuttava. Suunnistuskin on helppoa eikä ole kiire mihinkään. Onhan hyvässä kunnossa harjoittelukin mukavaa, mutta kisaaminen on ehdoton karkkipäivä. Joutuu asettamaan itsensä jännittyneenä uuden haasteen eteen ja siitä selviäminen palkitsee aina enemmän. Niin fyysisesti kuin henkisesti pääsee eri tasolle. Siksi kilpaileminen on hienoa. Hienoja puheitakin voi esittää yksin kotona, mutta yleisön edessä onnistumisen fiilis nousee aivan eri tasolle.

Huippukuntoon ei pääse ilmaiseksi, jos jotain, niin sen on urheilu opettanut jo nuorena. Uusi työ Fin5-suunnistusviikon pääsihteerinä Haminassa muuttaa arkea ja varsinkin kisakauden reissaamisia. Pitäisi siis päättää haluanko vielä raivata arjesta aikaa harjoittelulle ja saavuttaisiko sillä tyydyttävää tulosta. Jokin tavoite ahkeralle toiminnalle pitäisi kuitenkin olla. Toisaalta hiihto, tennis, pyöräily ja metsätyöt ovat ihan mukavia hikisiä harrastuksia.

Kun on 15 vuoden ajan reissannut vuosittain yli 100 päivää niin tuntuuhan ajatus muutoksesta suurelta. Toki jatkuva lähteminen ja pakkaaminen on ajoittain myös rassannut, mutta matkustaminen ja uusissa paikoissa liikkuminen on ehdottamasti ollut urheilun parhaita puolia. Maajoukkuevarusteiden palauttaminen tuntui helpotukselta, aikansa kutakin. Vielä on monta kiinnostavaa paikkaa käymättä, muuallakin kuin seuravien MM-kisojen lähistöllä.

Askel lipsuu, lunta pitäisi olla kentällä enemmän. Suuntaan mäen juurelle ja kiskaisen vielä sulan tien reunaa ensimmäisen vedon ylämäkeen. Toisen, kolmannen. Rasitus alkaa hiipiä kroppaan, keuhkot ihmettelevät, mutta jalat alkavatkin tuntua vahvemmilta. Neljännen, viidennen. Miksi, en tiedä. Siispä vielä kerran. Ainakin kunnon harjoituksen täyttäminen harjoituspäiväkirjan tuntuu hyvältä. Toisaalta huomenna olisi kiva lätkiä aamulla hallissa tennistä. Illaksi voisikin kysyä kaveria seuraksi lenkille.

 

Tero Föhr

Ohi on

17.10.2015 kello 17:06, kirjoittaja: Tero Föhr

Kauden 2015 reissut on reissattu. Sotilaiden maailmankisat Etelä-Koreassa olivat hieno kokemus, harvoin pääsee vastaavia suurkisoja kokemaan, mutta omat kilpailut olisivat saaneet sujua paremmin. Taas kerran tämän kauden osalta. Kaikki sujui hyvin toukokuun puoliväliin, mutta sen jälkeen on tökkinyt.

Lennolla Etelä-Koreaan kipeytyi kurkku, mikä perinteisesti parin päivän jälkeen vaihtui nuhaksi. Kisat olivat hyvin fyysiset ja kun terveys ei ollut kohdillaan, oli kisaaminen ensi askeleista omaa väsymystä vastaan taistelua. Onneksi sentään viestiavaus sujui hyvin ja muiden ei tarvinnut kärsiä heikosta vireestäni. Ennakko-odotuksiin nähden kisaradat olivat oikein onnistuneet ja pelätyissä piikkipusikoissa ei tarvinnut ryskiä itseään verille liian paljoa.

Suunnistuksessa kilpailumatkat mitataan linnuntietä rastilta rastille ja maastosta riippuen matkan pituus arvioidaan sopimaan haluttuun loppuaikaan. Noususumma mitataan arvioidulta optimireitiltä ja sääntöjen mukaan se saa olla 4% radan pituudesta. Optimireitti on toki ratamestarin näkemys ja joskus sopivilla valinnoilla noususumma saadaan tarvittaessa pienemmäksi. Vähän kuten hiihdossa puhallellaan mittariin kovilla pakkasilla.

Etelä-Korean kisaradoilla mäkeä riitti. Keskimatka ei ollut kuin 4,1 kilometriä 250 metrin nousuilla. Kun vielä lähtö oli 100m maalia korkeammalla ja lopussa tultiin kilometrin verran tasamaata, niin kyllähän siinä jyrkkää penkkaa riitti. Nousuprosentit paukkuivat moneen kertaan, mutta eipä se mikään iso rike ollut. Lähinnä säännöllä haetaan kisoihin juostavuutta ja nyt se toteutui ihan kelvollisesti. Alamäet ovat aina lihaksille rankempi suoritus, vielä kun maassa on kaikenlaista risua ja köynnöstä niin joutuu jarruttelemaan alaspäin pudotellessa. Kummasti liiallinen kropan hapotus siirtyy myös korvien väliin, mikä näkyi myös virheinä kovin turhissa paikoissa.

Pitkällä matkalla (8,9 kilometriä, nousua 630 metriä) suoraan ”linnuntietä” ei menty juuri yhdelläkään välillä, vaan aina oli tarjolla nopeampaa kiertoa. Jyrkät rinteet ja tiheät piikkipusikot mahdollistivat kierrot kaukaakin pitkin harjanteilla tai laaksoissa kulkevia polkuja tai pellonreunoja. Flunssaisen keuhkoille ja lihaksille mäkien rynkytys oli kuitenkin liian rajua eikä hellekelissä mikään mukava kokemus.

Jos Etelä-Korean kisaratoja vertaa tuttuun Uuperinrinteisiin, niin suht samaan nousumäärään pääsee juoksemalla vuorotellen molempia hissikuiluja edestakaisin. Keskimatkalla puoli tuntia ja pitkällä puolitoista. Toki välillä nousut ja laskut pitäisi tehdä risukon (ja piikkipusikon) lomassa.

Kolme flunssaista kisaa ja päättäjäisten päälle pitkä kotimatka, eihän se suuresti yllätä ettei nuha ole vieläkään kadonnut ja huominen SM-erikoispitkä Haminan Turkialla jää väliin. Tai itse asiassa kisarasteja tulee kierrettyä ehkä enemmänkin, pitihän sitä talkoilla äsken rasteja metsään ja kisan jälkeen pois. Harmi kun ei pääse kotimaisemissa juoksemaan hienoa kisaa. Siihen olisi ollut mukava lopettaa tämä kausi.

 

 

Tero Föhr

Sotilaiden Maailmankisoissa

5.10.2015 kello 16:49, kirjoittaja: Tero Föhr

Kovin paljoa en Etelä-Koreasta ennakkoon tiennyt. Toki pohjoisen levottomasta naapurista kertovien kirjojen ja uutisten, sekä maan menestyvien yritysten takia jonkinlainen mielikuva oli julkisuudesta muotoutunut. Viikon verran on maahan ehtinyt tutustua ja tuntuma on kovin ristiriitainen. Kontrasti Soulin pilvenpiirtäjärykelmistä pieniin maalaiskyliin on valtava. Kaikenlaista pientä viljelmää ja muutaman eläimen karjoja riittää, vaikka isossa kuvassa maan talous porskuttaa viennillä. Ehkä juuri siksi? Riittävästi koulutettua väkeä, mutta myös tarvittava työvoima maaseudulta.

 

Sotilaiden Maailmankisat järjestetään nyt kuudennen kerran. Neljän vuoden välein järjestettävissä mammuttikisoissa on kattava valikoima lajeja olympiakattauksesta sotilasotteluihin, lentokilpailuun ja laskuvarjohyppyihin. Yhteensä 24 lajia ja yli 7000 urheilijaa 117:sta maasta on hurja määrä ja kisojen budjetti onkin useamman sataa miljoonaa. Kansainvälisen sotilasurheilun motto: ”Friendship through sport”  kyllä konkretisoituu kisojen hälinässä. Ruokajonossa edustusasujen selkämykset: Ukraine, Russia, Syria, Israel, Iran, USA, Irak, China ja niin edelleen, muistuttavat maailmanpolitiikasta ja että valtiot käyvät sotia, eivät niiden ihmiset. Muun muassa YK onkin syystä huomioinut sotilasurheiluliitto CISM:n maailmanrauhan edistämisestä.

 

Osallistujat asuvat kolmessa eri keskuksessa, meidän kisakylämme Goesanin kadettikoululla lienee niistä suurin yli 4000 hengen majoituskapasiteetilla. Harmi kyllä, suorituspaikat sijaitsevat aina vähintään puolen tunnin etäisyydellä, joten muiden lajien seuraaminen on rajoittunut kisojen suoriin tv-kanaviin. Muuten kansallisuuksien kirjoa on viihdyttävää seurata kisakylän hälinässä, niin urheilulajin kuin kansallisuuksien aiheuttamia eroja. Kaikkia maita ei ole siunattu suomalaisten tapaan kyvyllä jonottaa järjestyksessä, saati huomioida muita nukkumisaikaan. Toisaalta pohjoisen jäykistelyn sijaan musiikki voi viedä heti mukanaan ja urheilun ilo näkyy ulospäin. Mukava on lenkillä liittyä Kenian rentojen askelten letkaan tai seurailla koripallojättien huojuvaa askellusta kohti ruokalan notkuvaa buffet-tarjontaa.

 

Keskiviikkona alkaa oma kisaaminen. Onneksi saavuimme perille ajoissa, joten on ollut aikaa totutella olosuhteisiin ja karistella lennolta tarttunutta lieää kurkkukipua ja nuhaa, Harjoitusmaastoja ei ole ollut tarjolla kuin yksi ja melko hurjaa pusikkoa ja jyrkissä rinteissä könyämistä vaikuttaisi olevan tulossa. Tosin, kiitos aktiivisen nuorisomme, yhden aamupäivän aikana meille valmistui oma harjoituskartta lähistön mäestä ja siinä saimme tehtyä toisen oikein hyvän lyhyen harjoituksen kartalla.

 

Paljon on maastossa jos jonkinlaista piikkikasvia ja kisojen seurauksena valkoiset housut muistuttanevat teurastajan esiliinaa. Onneksi naarmut ovat vain pintanaarmuja ja harvemmin kisan aikana kolhut tai raapaisut häiritsevät. Hiki säästänee verta eli isojakin kiertäviä reitinvalintoja lienee tarjolla, linnuntietä ilmoitetut matkatkin ovat sen verran lyhyitä. Vanhaa karttaa ei myöskään ole tarjolla, joten edessä on oikein tasapuolinen kilpailu yllätyksineen. Sitähän jo suunnistuksen määritelmäkin tarkoittaa – tuntemattomassa maastossa etenemistä vain kartan ja kompassin avulla.

 

 

Tero Föhr