Kurkistuksia arkisen luonnon kauneuteen

Luontokuvaaja Mari Hirsikallio löytää useimmat kuvauskohteensa yllättävän läheltä; astumalla vain kotiovesta ulos tai suuntaamalla tutuille lenkkipoluille. Johanna Harjula

Luontokuvaaja Mari Hirsikallio ei voisi koskaan kuvitella istuvansa viikkotolkulla peseytymättömänä piilomajassa odottamassa susien tai karhujen ilmaantumista haaskalle. Ja miksi pitäisikään? Perinteisten luontokuvien sijaan Hirsikallio kuvaa kaikkea sitä, mikä hänen eteensä ilmaantuu luonnossa liikkuessa. Siinäkin on kylliksi tehtävää yhdeksi eliniäksi.

- Haluaisin ajatella, että kuvani ovat ikään kuin kurkistuksia, välähdyksiä todellisuudesta. Haluan, että kuvien katsojat näkevät sen mitä silmä normaalistikin, jokapäiväisessä elämässä, näkee; mieluusti vain hieman eri kulmasta, eri tavalla kuin yleensä.

Hirsikallion töissä toistuvat usein samat teemat: luonnon pienet, mutta tärkeät yksityiskohdat sekä meri. Intohimo ulappaan selittyy luultavasti sillä, että Hirsikallio on syntynyt ja elänyt koko ikänsä vesimassojen ympäröimässä Kotkassa.

- Joku onkin valokuviani katsoessaan joskus todennut, että sinun lempivärisi täytyy olla sininen, Hirsikallio nauraa.

Valokuvaus on rehtorina ja luokanopettajana työskentelevälle Hirsikalliolle harrastus, josta saa "vain sen verran rahaa, että voi hyvällä omallatunnolla ostaa lisää kuvausvälineitä".

Sen verran ammattimaisesti Hirsikallio valokuvausta kuitenkin harrastaa, että harvassa ovat ne kerrat, kun hän lähtee ulos ilman kameraansa.

- Silloin on aina vaarana se, että eteen tulee täydellinen kuvauspaikka tai -hetki.

Kuviaan Hirsikallio myy internetissä sijaitsevissa gallerioissa. Näyttelyihin hän on osallistunut valokuvauskilpailuiden kautta. Yksityisnäyttely on yksi kuvaajan vielä toteutumattomista haaveista.

- Olen huomannut, että miesluontokuvaajat pitävät itsestään enemmän meteliä: järjestävät näyttelyitä ja osallistuvat kilpailuihin. Naiskuvaajat ovat ujompia. Asia on viime vuosina kuitenkin alkanut onneksi muuttua.

Vaikka Hirsikallio vierastaakin kyttäyskeikkoja metsässä, luonnon "aivan omanlaisensa kauneus" saa hänet ulos hyisille rannoille sellaisiin kellonaikoihin, jolloin hänen oppilaansa vielä tuhisevat tuntikaupalla tyytyväisinä sängyissään.

- Tai ehkä kauneus on jossain tapauksissa väärä sana, sehän on kiinni katsojan silmästä, Hirsikallio miettii hetken ja jatkaa sitten.

- Luontoa on joka tapauksessa helpompi kuvata kuin ihmisiä, sillä eläimiltä ja maisemilta ei tarvitse kysyä lupaa kuvien julkaisemiseen. Meri tai eläimet eivät myöskään poseeraa tai vaivaannu kameran läsnäolosta, ne ovat sitä mitä ovat.

Muutoin Hirsikallio kuvaa suhdettaan luontoon "tasapainoisen yhteiselon tavoitteluksi".

- Toivoisin, että ihmiset osaisivat käyttäytyä luonnossa kunnioittavasti. Saarien rannat ovat kesäisin esimerkiksi lohduttoman roskaisessa kunnossa. Toisaalta en ole sitäkään mieltä, että saaret pitäisi sulkea täysin ihmisiltä, vaan meillekin tulee antaa mahdollisuus nauttia luonnon antimista; vastuullisesti tietenkin.

Luontokuvaaja ei Hirsikallion mielestä tarvitse hirvittävän kallista kameraa; ainoastaan näkemystä, uteliaisuutta sekä mielenkiintoa kuvattaviaan kohtaan. Jo vaatimattoman kameran avulla voi päästä kiinni paljon iloa tarjoavaan harrastukseen.

- Tämä ei ole välineharrastus, vaikka niin voisi joskus valokuvaajien keskinäistä jutustelua kuunnellessa luulla. Minulle henkilökohtaisesti valokuvaus tarjoaa tekemisen ilon lisäksi muiden harrastajien muodostaman sosiaalisen verkoston sekä jatkuvia positiivisia yllätyksiä. Lisäksi kuvaus raahaa minut säännöllisesti ulos, tekee luonnossa liikkumisesta entistäkin mielekkäämpää.

Hirsikallio kertoo harrastuksensa muokanneen hänen katsettaan siten, että nykyään silmät pyyhkivät maisemaa automaattisesti kuin etsimen läpi. Tätä hän ei kuitenkaan näe haittapuolena. Itse asiassa Hirsikallio ei löydä harrastuksestaan, digikuvaukseen liittyviä tiettyjä seikkoja lukuunottamatta, juuri mitään pahaa sanottavaa.

- Hienoa on se, että digikamerat ja kamerakännykät ovat tuoneet kamerat kaikkien saataville. Huonoa on kuitenkin se, että ihmiset eivät ymmärrä valokuvaukseen liittyviä eettisiä sääntöjä: sitä miten valokuvia saa ja voi käyttää, tekijänoikeuksia ja esimerkiksi nettijulkaisemisen vaarapuolia. Joskus olen huolissani myös siitä, säilyvätkö kuvat enää tuleville sukupolville, kun niitä teetetään harvemmin oikeiksi paperikuviksi.

Omat parhaat kuvansa Hirsikallio teettää aina käsin kosketeltavaan muotoon. Niitä onkin kertynyt 15 enemmän tai vähemmän aktiivisen harrastusvuoden aikana jo melkoinen läjä. Sitä kaikkein parasta otosta Hirsikallion on näiden joukosta kuitenkin vaikea poimia.

- Tietysti toivon, että se kaikkein paras kuva on vielä ottamatta. Nyt tähän mennessä otetuista kuvista voisin ehkä erityisesti mainita viime syksynä Langinkoskella nappaamani otoksen isokoskelosta. Siinäkin mielessä olen nimittäin erikoinen luontokuvaaja, että yleensä siinä vaiheessa, kun minä sähähdän paikalle, kaikki linnut ovat jo lentäneet säikähtäneinä tiehensä. Tässä tilanteessa niin ei kuitenkaan käynyt, Hirsikallio virnistää.