Pakinat

Anjalle Finlandia ja Arjalle MM

Arskan päiväkirjastaSuomalaisen kirjallisuuden palkintoperheessä Finlandia on kaikkien kunnianosoitusten äiti, ja sitä jakaa Suomen Kustannusyhdistys ry. Tein pientä tilastoa sen nettisivujen pohjalta. Palkintoa on jaettu vuodesta 1984: miehille 15 kertaa, mutta naisille vain 10. Ehkä se siis onkin kaikkien pystien isä. Naisen 80 senttiä häviää taas kirkkaasti miehen eurolle.

Miehet ovat saaneet 93 ehdokkuutta, naiset 59. Humanistin laskuopin mukaan miehillä on 16,2 %:n mahikset voittaa, mutta naisilla vain 6,9 %:n. Hiljentykää sen miettimisen äärellä.

Kirjailija Anja Snellman (ent. Kauranen) ei ole saanut Finlandia-palkintoa kertaakaan. Se on huutava vääryys. Ehdolla hän oli vuonna 1993 romaanillaan ”Ihon aika”, mutta arpalipussa luki: ingen vinst. Seuraava ehdokkuus mahdollistuu vasta ensi vuonna, kun hänen uusin teoksensa ilmestyy.

Kaiken maailman koivuhalko-kirjailijat raittilahotakaisista lähtien ovat saaneet tuon tunnustuksen - ja kolkyt donaa kääshiä - mutta Anja on unohdettu. Jo hänen esikoisromaaninsa ”Sonja O. kävi täällä” olisi palkinnon ansainnut, jos sitä olisi jaettu vuonna 1981, mutta viimeistään 90-luvun kantaaottaville ja yhteiskuntakriittisille teoksille se olisi pitänyt luovuttaa. Hän on käsitellyt teksteissään sekä nuoruutta, keski-ikää, vanhuutta, rikoksia, pelkoa, eläimiä että rakkautta - ja paljon muuta, monipuolisesti. Pojat pitäkööt tästä lähin pikkuklapinsa housuissaan ja säilyttäkööt näin uskottavuutensa mitättömät rippeet.

Snellman viljeli sitä paitsi kunnon postmodernia tyyliä jo kauan ennen, kuin se tuli Suomessa muotiin. Fragmentaarinen teksti, lainaukset, faktan ja fiktion sekoittaminen sekä omakohtainen kerronta on suuntaukselle tyypillistä.

Naiset leimataan viihdekirjailijoiksi paljon helpommin kuin miehet, tai ainakin heidän kuvaillaan julkaisevan ”lukuromaaneja”. Lukuromaani on viihdekirjan peitenimi, eikä tuota epiteettiä juurikaan käytetä miesten kyhäelmistä. Miesviihdekirjailijoista mieleen nousevat suoraa päätä vaikkapa Ilkka Remes, Juha Itkonen ja Jari Tervo. Finlandia-ehdokkuuksia on heille tullut jo viljalti ja hirveätä porua siitä, kun poikien suuruutta ei yksisilmäinen tuomari ole ymmärtänyt. Saas nähdä, voittaako Koljatti daavidit. Palstamillimetreistä tai mainosajasta se ei ainakaan ole kiinni.

Mielenkiintoista on, että Finlandiaa jaettaessa käytetään vain yhtä tuomaria. Taitoluistelussa tai voimistelussakin voitaisiin ottaa tapa käyttöön. Kyllä nousisi ilmoille kova poru, kun sattuisi olemaan tuomari samasta seurasta kuin SM-kullan voittaja. Tai samaa sukupuolta.

Taitaa olla paljon Audi-kiesien ajajia Suomen kirjallisessa eliitissä.

Veteraanien yleisurheilun MM-kisat olivat tänä vuonna Lahdessa, ja seuraavat pidetään Sacramentossa vuonna 2010. Nähtyäni kisoista tehdyn tv-ohjelman innostuin osallistumisesta. Tärkeintä ei ole voitto, vaan jalo kilpa ja mukavat palkinnot. Ruumiinrakenteeni viittaisi kuulantyöntöön. Olen yrittänyt innostaa lähipiiriä mukaan urakkaan, jossa palkintona siintää ulkomaanmatka (ehkä omakustanteinen).

Finlandia-palkintokisankin voisi jakaa yleiseen ja veteraanisarjaan. Kriteeristönä olisi julkaisujen määrä; esim. yli kymmenen vakavasti otettavaa kirjaa julkaisseet joutuisivat jäähdyttelysarjaan - paitsi tietenkin Anja, jota on niin julmasti syrjitty ja joka kelpaisi niin muodoin edelleen aktiivisarjaan.

Osallistuin hyvää tarkoittavaan kävelytestiin Puistolan kentällä. Alkumittauksessa rasvaprosenttini oli kaikkein suurin, mutta kahden kilometrin kävelymatkalla olin kaikkein hitain. Muut kilp? öh? osallistujat olivat hoikkia poikia ja tyttöjä. Puolustukseni on, että ajattelin koko kävelyn ajan viksuja, kulturelleja aatoksia. Niitä ei valitettavasti mitattu. Tein vielä netissä Elämä pelissä -testin, jossa minua kehotettiin pyrkimään kohtuuteen, ja kohtuutta jos mitä kohtaan tunnen äärimmäistä vastenmielisyyttä. Tylsistyn pelkästä ajatuksesta.

Myös kilpailu ahistaa. Kun muut kiihdyttävät, minä painan automaattisesti jarrua, että jäisin varmasti viimeiseksi. Vanhemmat lohduttavat lapsiaan, että jonkun on aina oltava viimeinen, ja mikäli vanhoihin kertomuksiin on uskominen, viimeinen tulee kerran ensimmäiseksi. Siis eikun Sacramentoon, An/rja!

ARJA HÄMÄLÄINEN

Kirjoittaja on Alastarolta Kotkaan loikannut äikänope.