Muikkuvelliä ja muita perinneherkkuja
17.6.2009 4:00
Berlusconi saa minun puolestani pitää vähäksi aikaa Parman kinkkunsa, intialaiset tandoorikanansa ja japanilaiset sushinsa. Minä lähden kohta, en Tampereelle, vaan Posiolle, jossa minua odottavat puhtaan Suolijärven kiiltäväkylkiset muikut ja siiat.
Kun aurinkoinen kesäpäivä kallistuu illan puolelle, istahdamme joukolla rantaan suuren pöydän ympärille, maailman turuilta paikalle rientänyt lapsuuden perhe, jälkikasvuinemme tai ilman.
Siikojen ja muikkujen tirisevää kypsymistä odotellessa ihmettelemme jälleen kerran, miten kauniilta Vierustunturin ja Sihnakkavaaran siniset laet näyttävät peilityynen veden kuvajaisessa. Maiseman voisi hyvin kääntää ylösalaisin ilman, että mikään näyttäisi oudolta. Niin tyyni voi kotijärvi parhaimmillaan olla.
Kesä on perinneruokien kulta-aikaa, jolloin tuontitavaraan kajoaminen on pyhäinhäväistys. Viitostiellä, matkalla pohjoiseen, saa jo esimakua siitä, mitä kaikkea tämä maa kesällä tarjoaa.
Muurinpohjalettujen ystävää ehtivät ennen Kuusamoa houkutella tien varsilla ainakin viidet letunpaistajat. Pöljän kylän Marttojen lettuja ei kertakaikkiaan voi sivuuttaa, jo nimenkään vuoksi. Samalla voi tarkistaa, vieläkö Pöljässä uskotaan sivistyksen voimaan. Pöljän kylän koulu sijaitsi ainakin vielä viime kesänä lähes tien varrella, oikealla puolella.
Pöljää ei voi koskaan ohittaa niin, etteikö joku autossa hihkaisisi riemusta. Pöljä. Joskus kylästä on tarttunut pöljä-tuliaiset koko suvulle. Mukeja, vilttihattuja, tulitikkurasioita. Pöljä-hattuisten lomakuvat ovat sitten olleet kesän riemastuttavinta kuva-antia. Niin vähästä se ihmisen riemu ratkeaa.
Seuraava pakollinen lettupaikka on Suomussalmella Hiljaisen kansan niittykahvilassa. Lettuja nieleskellessä voi samalla miettiä, mitä sanoisi ateriointia seuraava tuhatpäinen heinäseiväskansa, jos se yhtäkkiä puhkeaisi puhumaan. Mahtaisi siinä turistilla livahtaa letunpala järkytyksestä henkitorven puolelle.
Uusia perunoita, mansikoita, kalakukkoja, suunnilleen Iisalmen korkeudelle. Joskus on poikettava päätieltä vähän sivummalle päästäkseen edellämainittujen herkkujen äärelle, mutta koukkaus kannattaa. Vastassa saattaa olla kalakukkoineen savolainen viäräleuka, joka on nähtävyys jo itsessään, vaikka kukko jäisi silkasta hämmästyksestä ostamatta. Niin tosin tuskin käy, ovat ne sen verran taitavia.
Pororajalle tultaessa vaihtuvat myös tarjottavat. Poropiirakkaa, poronkäristystä, savuporoa. Herkkuja voi löytää jopa tienvarren kioskeista, joista totta puhuen on kehittynyt viime vuosien aikana pieniä, tasokkaita ruokapaikkoja.
Muistanpa yhdenkin reissun, jolloin tyynnyttelin nälkääni lintukonsertin säestäessä kioskiaterialla, joka koostui sienikeitosta ja itseleivotusta Lapin ohrarieskasta, ohueksi kaulitusta perinneleivästä, jollaisen päälle sivelimme lapsena paksun kerroksen voita. Sitä muistellessa kielen päälle herahtaakin jo huumaava makumuisto lapsuudesta: äidin keittämä muikkuvelli (kalasoppa) ja äidin leipoma uunituore rieska, jonka pinnalle kylmä voi suli kullankeltaisiksi lammikoiksi. Aah.
Kotipuolen itseoikeutettua perinneruokaa ovat pottuvoi ja poronkäristys, joilla äiti hemmottelee meitä maailmalta lomalle palaavia aikuisia lapsiaan edelleen. Ne odottavat pöydässä joka kerta valmiina, olet perillä alkuillasta tai alkuyöstä. Tapoihin kuuluu, että vähintään 60 kilometrin päästä on soitettava, jotta äiti tietää pistää perunat kiehumaan.
Pöydästä noustaan ähkyn partaalla, sillä tottahan äiti on keittänyt myös hillasopan, leiponut rieskat ja kampanisut, joita kaikkia on maisteltava, jaksoit tai et. Siitä se sitten alkaa, keskivartalon tukevoittaminen, jolta on lähes mahdoton varjeltua, ellei sitten ryhdy kaivamaan luppoajoiksi ojaa, sikäli kuin perinneherkkujen syömiseltä ehtii.
Mutta ilman sitä kaikkea, loma ei olisi loma. Tai ainakin sen lämmössä on saatava joka kesä edes hetkisen kelliä, jotta jaksaa taas, kun elämä nokittelee.
HELLEVI MOILANEN
