Jake Nyman avaa populaarimusiikin sensuroinnin historiaa — Suosikkisävelet ovat hermostuttaneet vallanpitäjiä ja moraalinvartijoita

14.9.2017 5:57
Kuva: Tuntematon
Sekä Eppu Normaali (vasemmassa kuvassa laulusolisti Martti Syrjä) että Tuomari Nurmio joutuivat korvaamaan singlekappaleen soveliaammalla 1970-luvun lopussa.
Sekä Eppu Normaali (vasemmassa kuvassa laulusolisti Martti Syrjä) että Tuomari Nurmio joutuivat korvaamaan singlekappaleen soveliaammalla 1970-luvun lopussa.

Ihmiset ovat aina kehitelleet viihdettä. Viihdettä on aina myös pyritty sensuroimaan; siitä on innolla haettu kansan moraalia nakertavia piirteitä. Sellainen on ihminen.

Populaarimusiikki on usein ollut törmäyskurssilla valtaapitävien kanssa. Jazz-musiikki taisteli rodullisia ja musiikillisia ennakkoluuloja vastaan. Sama kohtasi blues- ja rock-pioneerit. Kun ei ymmärretty, haluttiin kieltää.

Ei populaarimusiikki vieläkään ole vahtijoista vapaa. Jossakin vastassa on uskonto, toisaalla hyvän maun vartijat. Joskus sensuuri on tarpeenkin. Tahalliset provokaatiot tai vastenmielisen sanoman levittäjät eivät tukea ansaitse.

Kuolemanvakavat ohjeet

Tästä kaikesta piirtää kuvan Jake Nymanin uusin kirja. Se on opettavainen, viihdyttävä ja paikoin oikein hauska. Natsien yksityiskohtaiset soitto-ohjeet naurattavat absurdiudessaan.

Hymy hyytyy, kun tajuaa, että ohjeet olivat kirjaimellisesti kuolemanvakavat. Niskoittelijat päätyivät keskitysleiriin.

Pois seksi, rasismi ja huumeet

Sensuuri yhdistetään usein totalitarismiin tai fundamentalismiin. Mutta kyllä sananvapauden ylin puolustaja Yhdysvallat ja pop-musiikin 1960-luvun kehto Britanniakin ovat alalla kunnostautuneet.

Amerikkalaisia ylilyöntejä löytyy pitkä lista; Elviksen sensuroinnit, mustien artistien häpeämättömän rasistinen kohtelu, diskolevyjen tuhoamiset, salaisten viestien etsiminen hevilevyiltä ja niin edelleen. Uskonnolliset motiivit kummittelevat usein taustalla.

Brittien yleisradioyhtiö BBC varjeli 1960-luvulla kuulijoita seksiltä, huumeilta ja kaupallisilta viesteiltä niin innokkaasti että löysi kappaleista asioita, joita ei ollut olemassakaan. Kun lukee päätöksentekoketjusta, johon kuului mm. Tanssimusiikkipolitiikan komitea, ihmettelee että joku kappale yleensä pääsi radiosoittoon.

Yle suojeli Irwin Goodmanilta

Yleisradio olisi ansainnut enemmänkin sivuja, niin valtava on sen rooli ollut suomalaisen musiikkimaun ja populaarimusiikin kehittäjänä. Nytkin Nyman murtaa ansiokkaasti myyttejä. Ei niitä levyjä niin innokkaasti kielletty kuin legendat kertovat.

Yle yritti 1960-luvulla sitkeästi suojella suomalaisia Irwin Goodmanin ja muiden kuvainraastajien karkeuksilta. Siinä mitenkään onnistumatta. Näytteet Ylen sisäisestä, soittorajoituksia ja -kieltoja koskevasta kirjeenvaihdosta kertovat paljon ajan ilmapiiristä.

Väärinymmärtäjiä on löytynyt omista riveistäkin. Nyman saa vaivoin kätkettyä raivonsa käsitellessään Anneli Tempakan, Maija Dahlgrenin ja Ulla-Maija Aaltosen hyökkäyksiä 1980-luvun Rockradiota kohtaan.

Levynkannet unohdettiin

Hyvässä kirjassa harmittaa osin lepsu kustannustoimittaminen. Lopun kronologinen osuus sensuuri-ilmiöistä jää pinnalliseksi läpijuoksuksi. Siinä myös toistuu liikaa jo aikaisemmin kerrottua.

Värikuvaliite on omituinen. Siihen on koottu muun muassa sensuroituja levykansia, mutta otos on puutteellinen ja jää informatiivisesti köyhäksi ilman riittävää taustoitusta.

Levykansiin kun ei tekstiosuudessa puututa mitenkään, vaikka ne olisivat oman lukunsa ansainneet. Sen verran ahkerasti on tätäkin sensuurin puolta pop-musiikissa harrastettu.

Anssi Mehtälä