Varttitunniksi kuollut Timo Aalto on yksi viidestä miljoonasta

18.9.2016 19:56
Kuva: Jussi Lopperi
Kouvolalainen Timo Aalto selvisi aortan repeämästä 18 vuotta sitten. Varsinkaan sen jälkeen hän ei ole pelännyt mitään.
Kouvolalainen Timo Aalto selvisi aortan repeämästä 18 vuotta sitten. Varsinkaan sen jälkeen hän ei ole pelännyt mitään.

Timo Aalto makaa Helsingissä Meilahden sairaalassa ja käskyttää jalkojaan. Liiku, liikkukaa. Liiku, liikkukaa.

Liikahtiko varvas? Hän ei ole aivan varma.

Syysmyrsky piiskaa ikkunalautaa. Se on Aallon mielestä kaunista.

Kyllä minä tästä selviän, hän ajattelee. Voihan olla, että hoitajat vievät minut keväällä parvekkeelle aurinkoon lämmittelemään. Se riittää. Varmasti pääsen vielä kalastamaankin.

Hänellä tulee tippa linssiin.

Aalto on 46-vuotias. Hän on ollut terve kuin pukki, hölkännyt lähes päivittäin parin tunnin lenkkejä ja työskennellyt hallinnollisena virkamiehenä Kouvolan liikuntatoimessa.

Sitten hän menettää kaiken, yhdessä yössä.

On elokuinen viikonloppu vuonna 1998, kun Aalto herää keskellä yötä huonoon oloon. Vessassa hänet salpaa niin helvetillinen koko vartalon läpäisevä kipu, ettei hän saa sanaa suustaan. Ruumis rojahtaa lavuaaria vasten.

Kuusankosken aluesairaalassa todetaan, että aortassa on hiusrepeämä. Sitä Aallolle ei kerrota. Jos olisi kerrottu, hän olisi kuollut siihen paikkaan.

— Tiesin, ettei ihminen sellaisesta selviä.

Matkalla Meilahteen hän alkaa painaa kaksin käsin sydäntään. Hän painaa niin, että kädet kramppaavat, sillä painaminen helpottaa. Päässä takoo ajatus, että on pysyttävä tajuissaan. Aalto haastaa itsensä ajattelemaan englanniksi, jotta keskittyminen ei herpaantuisi.

No worries, hän hokee mielessään.

Hän uskoo nyt, että juuri sydämen kouristuksenomainen painaminen pelastaa hänen henkensä. Kun hän leikkausosaston ovella hellittää otteensa, on jo niin kiire, ettei häntä ennätetä nukuttaa ennen ensimmäistä viiltoa. Aortassa on jo etusormen mittainen repeämä.

Vatsan halkaiseva viilto sattuu vähemmän kuin voisi luulla. Muu kipu on niin paljon kovempaa.

Leikkauksessa Aallon alaraajojen verenkierto joudutaan pysäyttämään kolmeksi tunniksi. Siksi jalat halvaantuvat.

Hän on 15 minuuttia kliinisesti kuollut leikkauksen aikana. Ystävät ja perhe itkevät, rukoilevat ja polttavat kynttilöitä.

Se, että Aalto avaa myöhemmin silmänsä hengityskoneessa teho-osastolla, on ihme. Nuoremmalle tyttärelle on ehditty jo ilmoittaa koulussa, että isä on kuollut, ”voit lähteä kotiin”.

Aalto ymmärtää nyt, että näinkin tilanteen saattoi tulkita. Aortan repeämisestä selviää hengissä vain yksi viidestä miljoonasta.

Kuolemaan ei liity porttikokemusta. Kuolema oli Aallolle vain musta aukko, kuin filmin katkeaminen.

Pian leikkauksen jälkeen iskee keuhkoveritulppa. Sekin on yleensä menoa, mutta Aalto sattuu olemaan valmiiksi teho-osastolla.

Hän näkee itsensä flanellipaidassa makaamassa hautaholvissa valkoiseksi kalkitun kivipaaden päällä. Ovenraosta tulee kirkasta valoa. Hän kokee olevansa hetken irti ruumiistaan.

— Se oli hallusinaatio. Ihan eri asia kuin kuolema.

Aalto on sairaalassa kuukausia. Hän ei enää jälkeenpäin muista, miten kauan.

Mutta sen hän muistaa, kun hän ensimmäisen kerran varmuudella näkee oikean jalan ukkovarpaansa liikahtavan. Silloin hän saa härän voimat.

— Ajattelin, että viimeistään taivaassa kävelen.

Kuntoutusvaihe on pitkä ja puiseva. Päästyään pystyasentoon hän sahaa apuvälineen avulla päivittäin sairaalakäytävää kuusi tuntia edestakaisin.

Liiku, liikkukaa. Liiku, liikkukaa.

Eräänä kuumana kesäpäivänä hän päättää opetella uudestaan uimaan, vaikka jalat eivät toimi kunnolla. Hän pudottautuu laiturilta veteen — ja vajoaa pohjaan kuin rautanaula.

— Kiemurtelin rantaan kuin käärme mutapohjassa.

Talvella hän lähtee 39 asteen pakkasessa ”näillä halvausjaloilla” tarpomaan lumeen ja kuvaamaan Kymijokea. Järjetön teko. Mies juuttuu haaruksista lumihankeen.

Hän ennättää kuitenkin nähdä ja tallentaa valokuvaan jotain hyvin harvinaista. Kymijoen jäätymisen.

Aortan repeämiseen ei löydy mitään syytä. Aalto ei tupakoi eikä juuri käytä alkoholia. Ylipainoa ei ole. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää stressi.

Aalto nyökkää. Kyllä, silloin oli stressiä. Sitä aiheutti työpaikkakiusatuksi joutuminen. Asia, josta hän haluaa puhua yhtä vähän kuin avioerostaan, joka seurasi sairastumista.

Kun jalat alkavat totella paremmin, Aalto päättää tehdä uuden aluevaltauksen. Hän käsikirjoittaa ja tuottaa vuosituhannen alussa Kouvolan seudulla ja Unkarissa asti esitetyn Kymijokivarren laulu -spektaakkelin. Sitä varten hän on kuvannut jäätyneen joenkin. Hän saa mukaansa pitkän liudan paikallisia kulttuurivaikuttajia kanttori Pekka Ainalista edesmenneeseen oopperalaulajaan Alpo Tommolaan.

Kaikki muuttuu, Aallon ulkonäkökin. Hän jättää partansa ajamatta, hiuksensa leikkaamatta ja lähtee maailmalle. Kirjoittamaan.

Vuonna 2004 Aalto kurvaa asuntoautollaan ensin Lappiin pannakseen kesämökkinsä talviteloille. Sitten hän kääntää ratin kohti Eurooppaa ja Afrikkaa. Hän pitää yhteyttä tyttäriinsä, mutta ei viitsi raportoida heille kuusi vuotta kestävän reissunsa jokaista käännettä.

Kuten sitä, kun gaboninkyy puree häntä jalkaan 2,5-senttisillä myrkkyhampaillaan Kongossa. Aalto ennättää nuijia kumisaappaaseen tarrautuneen käärmeen suuren, litteän pään hajalle ennen tajuntansa menettämistä.

Kongossa rauhaa turvanneet YK-sotilaat sattuvat kuin ihmeen kaupalla paikalle ja antavat ensiapua. Aalto kuljetetaan helikopterilla tuhansien kilometrien päähän Nairobiin jatkohoitoon.

Olihan niitä. Vaaratilanteita.

— En minä edes kaikkia muista, Aalto sanoo ja huiskaisee kädellään.

Matkan jälkeen hän selviää kuin ihmeen kaupalla Suomessa tulipalosta. Rinta ennättää palaa rakkuloille ja myrkkykaasut levitä, mutta Aalto ennättää alta pois. Jälleen kerran.

Aalto väittää, ettei ole koskaan ollut seikkailija. Elämästä on tullut hänelle seikkailu.

Ehkä se johtuu siitä, että saatuaan uuden elämän Aalto on lakannut pelkäämästä. Hänestä se ei ole hyvä asia.

— Kyllä tervettä pelkoa olisi hyvä tuntea.

Hän palasi maailmalta Kouvolaan vuonna 2010, löysi asunnon ja jatkaa nyt matkalla alkanutta kirjoitusurakkaansa. Tekeillä on kaksi 500-sivuista omaelämäkerrallista teosta, jotka ovat parhaillaan suuren kustantamon syynissä.

Hän nauttii elämästä, kukkasten hoidosta ja ruuanlaitosta. Seuralaisiakin on.

— Tällaisella monivammaisella! Tyttäretkin sanovat, että iskällä käy hirveä flaksi, Aalto sanoo ja nauraa.

Elämä on herkistänyt miehen. Haastattelun aikana silmänreunukset alkavat punertaa monta kertaa.

Aalto on aina halunnut elää vaatimatonta elämää. Ja ajatellut olevansa vain yksi kärpäsenlika tässä maailmassa. Pääasia, että huominen tulee.

Nyt, kun aortan repeämisestä on kulunut 18 vuotta, Aallon sydän on paremmassa kunnossa kuin monella nuorella. Näin lääkärit ovat todenneet.

Aalto huiskaisee valkoiset hiukset kasvoiltaan.

— Nyt siis vain naatiskellaan elämästä.

Timo Aalto

Syntynyt Tampereella 5. syyskuuta 1951.

Muutti Kouvolaan vuonna 1983.

Opiskellut eri yliopistoissa yhteensä 480 opintoviikkoa muun muassa liikunta-, kasvatus- ja oikeustieteitä sekä sosiologiaa. Ei loppututkintoa.

Kaksi aikuista tytärtä.

Valmensi ennen sairastumistaan yleisurheilijoita muun muassa Keski-Euroopassa.

Kirjoittanut kaksi valmennusopasta, Harjoitteet ja biorytmit sekä Valmennuksen ohjelmointi.

Rakastaa elämää ja jopa ötököitä.

Inhoaa — ei mitään.

Ihmettele luontoa.

Katariina Hakaniemi