Kiskoiltaan suistunut raitiovaunu
Päätin pitää näppini erossa kaupunginteatterin uutuusnäytelmästä, sillä se on varsin puisevaa katsottavaa. Mutta luettuani Päivi Taussin arvioinnin oivalsin, mitkä asiat ovat Viettelyksen vaunussa menneet pahiten pieleen. Ja tässä sitä nyt ollaan.
Eniten sekavuutta aiheuttaa tarinan tuominen 1940-luvun Yhdysvalloista nyky-Suomeen. Onhan meillä toki kahdessa kaupungissa raitiovaunuliikennettä, mutta miksi henkilöiden nimet on siitä huolimatta säilytetty ei-suomalaisina? Se sotkee, ja pahasti sotkeekin. Samoin miljöö taustakuvineen muistuttaa jotain muuta kuin suomalaista lähiötä. Suomalaiseksi tulkinnan tekee vain silloin tällöin tapahtuva *ujen hokeminen.
Jos tarkoituksena oli tuoda näkyville luokkayhteiskunnan väliset erot, niin siinäkin on menty komeasti metsään. Miia Maarasen vahvasti tulkitsema ”yläluokkainen” Bianca Collan on käyttäytymiseltään ja ulkoiselta olemukseltaan samaa rupusakkia kuin kaikki muutkin. Näin ollen hänen sairastumisensa skitsofreniaan (?) ei selity ainakaan statuksen murenemisen kautta.
Sen sijaan, jos hän on ylhäisöleidi vain omissa kuvitelmissaan, niin miksi tämän teeman käsittely on jätetty arvailujen varaan? Nyt nähtävien tapahtumien valossa mielisairauden kehittyminen avautuu kovin kehnosti ja yllättäen.
Raadollisuutta, tunnekylmyyttä ja väkivaltaa vuodatetaan runsaasti, mutta missä on näytelmän inhimillisyys ja toivon kipinä? Ei missään. Ahdistusta voi paeta vain mielisairauteen. Se ei nykyihmistä paljoa lohduta. Ellei sitten yhteiskunnalle tehdä jotain, mutta mitä?
En epäile, etteikö Tennessee Williamsin näytelmä olisi vahvaa draamaa. Kyllä se sitä on, sen todistaa esityksen viimeiset viisitoista minuuttia. Mutta jos katsojan käteen ei jää muuta kuin käsiohjelma, niin silloin näytelmän symbolinen raitiovaunu on jossain kohdin tulkintaa suistunut pahasti kiskoiltaan.
Jukka Poikolainen
Kotka