Potilas kaipaa käsiä ja rohkaisua

19.3.2017 4:00

Terveystieteen tohtori Liisa Karhen hoitoyksinäisyyttä käsittelevästä väitöskirjasta lukemani raportti ”Kohtelu vaikuttaa potilaan toipumiseen” (HS14.3.) on totisinta totta.

Jokaisen päättäjän tulisi itse joutua pariksi viikoksi sairaala-hoitoon.

Jouduin helmikuun lopulla isoon leikkaukseen ja 30–40 paikkaiselle osastolle, jonne oli ahdettu 50 potilasta, osa pitkin käytäviä. Jouduin eristyshuoneeseen ja tunsin aivan samoin kuin Karhen haastattelemat potilaat lohdutonta yksinäisyyttä. Kukaan ei kertonut, minkälaiseen leikkauksen olin läpikäynyt. Tyttäreni kysyessä kolmelta hoitajalta, ”onko äidille tehty avo- vai tähystysleikkaus”, niin vastaus oli tähystys, vaikka vatsassa näkyi selkeä avoleikkaushaava.

Koin luissa ja ytimissä, mitä tarkoittaa alas ajettu sairaanhoito. Kun tokenin, kysyin muutamalta hoitajalta: ”Tulisitko tänne hoitoon?” Vastaus oli jyrkkä ”ei”.

Jokaisen päättäjän tulisi itse joutua pariksi viikoksi sairaalahoitoon. Ehkä silloin oppisi ymmärtämään, mistä syntyy hyvä sairaanhoito ja mihin varoja kannattaa suunnata. Hyvää ei synny, jos henkilökunta joutuu työskentelemään äärirajoillaan. Vaikka henkilökunta olisi kuinka ammattitaitoista ja motivoitunutta, jos heidän työtahtinsa- ja taakkansa on täysin epäinhimillinen, siitä syntyvä ylikuormittuminen näkyy unohtamisina, tahattomina laiminlyönteinä ja huonona käyttäytymisenä.

Itse jaksoin tämän hurjan rumban terästämällä tutkijakatseeni: haastattelin henkilökuntaa ja kanssapotilaita. Pähkinänkuoressa voi sanoa, että kaikki kärsivät tilanteesta. Jos potilas pyysi kipulääkettä, niin pitkällisen odottamisen jälkeen, hoitaja ilmoitti, että ”kohta tullaan”, joka saattoi venyä ja venyä. Kun kysyin, miten asiat hoituisivat paremmin, vastaus oli aina: ”lisää henkilökuntaa”.

Ylilääkäri Ari Rinteen (KS 6.3.), kuvaus potilaiden hoidon ruuhkautumisesta ja henkilökunnan epäinhimillisestä työsarasta vastaa täysin omaa kokemustani. Hoitajat ovat todella palkkansa ansainneet ja nostan hattua niille nuorille, jotka valitsevat kyseisen ammatin.

Koska itse olen opettanut 15 vuotta vuorovaikutustaitoja ja kehonkieltä tuleville lähihoitajille, kiinnostuin tarkkailemaan myös sitä puolta. Monen kohdalla vuorovaikutustaidoissa on runsaasti puutteita eikä aina kiirettäkään voi syyttää. Joukossa oli todellisia helmiä – usein maahanmuuttajia – jotka kiireenkin keskellä jaksoivat olla ystävällisiä ja lempeitä. He kykenivät omalla olemuksellaan luomaan levollisen olon.

Summa summarum: Jos sote-uudistus toisi helpotusta tilanteeseen, niin tervetuloa vain. Itse epäilen. Se, mitä potilas tarvitsee on käsiä, käsiä ja käsiä. Ja vielä ystävällisiä sanoja, hymyä ja rohkaisua. Siitä se paraneminen alkaa.

Leonie Hohenthal-Antin, Kotka (vihr. sit.), Kotka