Liikenneministeriö havittelee työssäkäyntiveroja

Liikenneministeriössä on aloitettu ristiretki joukkoliikenteen puolesta työmatka- ja työajoliikennettä vastaan. Yksiviivaisesti ajateltuna tämä olisi perusteltuakin, mutta työpaikat ja asunnot eivät aina ole kohtuullisella etäisyydellä toisistaan, vaan asumisen hinta ja työelämän muutokset ovat pakottaneet työvoiman hakeutumaan yhä laajemmalle alueelle ja usein toimivan joukkoliikenteen ulottumattomiin. Vain yhdet yt:t saattavat muuttaa sadoilta työntekijöiltä ekologisen lähiasumisen asumiseksi hevon kuusessa kaukana korvaavista työpaikoista.

Pääomamarkkinoiden avautuminen on kasvattanut tuotannollisten investointien tuottovaatimuksia, ja tätä on lisätty työpanosta supistamalla ja työvoiman käyttöä ja liikkuvuutta tehostamalla sekä siirtämällä talouden painopistettä pääomarakenteeltaan kevyempään tavarakauppaan ja palvelutuotantoon.

Talouskehitystä tuettiin 2000-luvun alussa työssäkäyntialueiden uusjaolla, jossa tavanomaiseksi työmatkaksi määriteltiin jopa 70-100 kilometriä. Nykyisin tavaroiden ja työvoiman liikkuvuus korostuvat yhä selvemmin talouden moottorina, ja elämme yhä vahvemmin kaupan ja logistiikan yhteiskunnassa. Ministeriössä suunnitellut tieliikenteen lisämaksut eivät tue joukkoliikennettä, vaan ovat nykyisessä talousympäristössä työssäkäyntiveroja niille, jotka jo muutenkin uhraavat muita enemmän yhteisen hyvän eteen.

Joukkoliikenne on toki kannatettavaa, mutta työ- ja liike-elämän vaatimukset eivät kestä sen tehottomuutta. Kaupunkien sisällä kulkee julkiset, mutta maakunnissa operoiva, tuntiveloituksella toimiva palvelutyö tai työaikojen laaja kirjo eivät noudata vuoroliikenteen aikatauluja, mikäli kohteeseen nyt ylipäätään kulkee julkista liikennettä. Työliikenne puolestaan edellyttää matka- ja odotteluaikojen vyöryttämistä kustannuksiin, mihin yksikään yritys tuskin kilpailutilanteessa kykenee. Liikenneministeriössä ei selvästikään ole huomattu, että työmarkkinoilla on jo siirrytty taistojen tieltä joustojen tielle.

Ismo Tuomi

Pyhtää