Viikonloppuna palasimme parin viikon lomalta Kuubasta. Ensimmäinen viikko käveltiin kymmeniä kilometrejä Havannassa, tavallisten kuubalaisten joukossa.

Puutetta ja kurjuutta kaikkialla, suuri osa asuinrakennuksista sellaisia, että meillä niissä ei kai saisi pitää karjaakaan. Lasten ainoa leikkipaikka on katu.

Vaikka terveydenhuollon pitäisi olla ilmaista, on kaduilla kolikkoa pyytämässä paljon eri tavoin invalidisoituneita, joiden elämä helpottuisi huomattavasti mikäli he voisivat oikeasti saada apua, kuten esimerkiksi proteesin.

Kun taksikyydin tipiksi antoi hammasharjan, vilkutteli kuski kiitoksiaan niin kauan kuin olimme näköpiirissä. Puhumattakaan siitä iäkkäästä herrasta, joka sai vanhaksi jääneet silmälasit. Mutta ihmiset olivat miltei poikkeuksetta tavattoman iloisia ja positiivisia. Tuntui, että olimme todella tervetulleita tälle kommunistisen ideologian vankilasaarelle. Kotona piti sitten päivittää tiedot viime aikojen tapahtumista selaamalla lehdet. Onhan aiemminkin käynyt mielessä, että onkohan käynnissä joku epävirallinen kilpailu siitä, kuka keksii mitättömimmän valitusaiheen, mutta nyt juuri koettu valtava kontrasti tuntui todella epäoikeudenmukaiselta.

Joku oli tohkeissaan, kun aamulla töihin mennessä pyörätie ei yöllisen pyryn jälkeen ollutkaan moitteettomassa kunnossa pyöräillä, nyt keskellä talvea siis. Koulujakin lopetetaan ihan vaan ilkeyttään, ei sillä väliä onko tiloja/kustannuksia oppilasmääriin nähden liikaa, kunhan minun kohdalla mikään ei muutu. Sairaalasukatkin ovat Suomesta näemmä loppuneet. Ja ilmainen kouluruokakaan ei aina ole gurmeeta. Voi tätä surkeutta, kohta muutetaan kaikki pois.

Siinä voisikin olla ratkaisu. Jos on todella sitä mieltä, että jossakin muualla kaikki on paremmin, niin kannattaa muuttaa sinne ”jonnekin muualle”. Siellä todennäköisesti elämä opettaa ja antaa laajempaa näkemystä olla myös joskus kiitollinen siitä kaikesta, mitä nyt liian usein pidetään itsestäänselvyytenä.

Heikki Laaksonen

Kotka