Metsästys on viihdetappamista

Juha Sormunen kirjoitti ilveksen metsästyksestä mielipiteen, joka oli asiasisällöltään kovin kevyt, mutta asenteeltaan synkän raskasta luettavaa (Lukijalta 21.12.). Eikö metsästäjiltä todellakaan löydy mihinkään asiaan muuta ratkaisua kuin tappaminen?

Vaikka ilveskanta ei olekaan metsästyksen ja salametsästyksen vuoksi välittömästi uhattuna, kuten esimerkiksi susikanta, ei ilveksen metsästykselle löydy mitään kriittistä tarkastelua kestäviä perusteita. Kanta ei ole edelleenkään kovin suuri, vaikka prosentuaalinen kasvu on ollut alhaisesta lähtötasosta johtuen kohtalaisen nopeaa.

Ilves ei aiheuta mitään todellista uhkaa kuin irrallaan kulkeville kissoille. Olisikin reilua metsästäjiltä kertoa suoraan, mitkä ovat todelliset motiivit, jotka heitä ajavat ilvesten tappamiseen.

Metsästäjät viihdyttävät itseään tappamalla eläimiä, ja tämän viihteen ja jännityksen hakemisesta löytyvät todelliset motiivit myös ilvesjahtiin. Ilveksen kohdalla nautinto on kaksinkertainen, koska jännityksen lisäksi voi ainakin kuvitella onnistuneen tappamisen jälkeen itselle jäävän enemmän myös muuta tapettavaa.

Suomessa on noin 40000 eliölajia. Metsästäjät säätelevät niistä muutaman kymmenen kantoja ja väittävät, että juuri niiden lajien kannat tuhoaisivat itsensä ja muun ekosysteemin ilman metsästäjien auttavaa kättä. Ei kai kukaan ekosysteemin toiminnasta edes alkeet ymmärtävä voi ottaa näitä hömpötyksiä vakavissaan.

Tosiasiassa metsästäjät säätelevä sellaisten lajien kantoja, jotka maistuvat hyvälle tai kilpailevat samoista saaliista metsästäjien kanssa. Hyvälle maistuvien lajien kantojen säätelyn vielä voi jotenkin ymmärtää, mutta kateuden ja vihan motivoima kilpailijoiden viihdetappaminen on vastenmielistä.

Vaikka ilves on riistalaji, se on myös uhanalaisluokitukseltaan vaarantunut ja kuuluu Euroopan komission luontodirektiivin IV-liitteen lajeihin. Siksi onkin käsittämätöntä, että poikkeusluvalla poistettu eläin jäi esimerkiksi Iitissä metsästäjälle kuuluvaksi saaliiksi, eikä ruhoa katsottu valtion omaisuudeksi.

Kun puhutaan metsästyksestä, on aina tehtävä selvä ero sen suhteen, puhutaanko imagosta, jota metsästäjät ylläpitävät ja kiillottavat julkisuudessa, vai todellisesta toiminnasta, jota tapahtuu tämän imagon takana. Minusta kulissina toimivasta imagosta puhuminen on tylsää, ja selvästi mielenkiintoisempaa olisi puhua sen takana rehottavasta salametsästyksestä ja muusta metsästysrikollisuudesta. Löytyisikö jostain rohkea ja rehellinen metsästäjä, joka olisi tähän valmis?

Pekka Raukko

Kouvola