Hautarauhan rikkoja ei tiedä mitä elämän oikea kipu on

Hautausmaat ilkivallan kohteena on pöyristyttävä yhtälö. Vainajien leposijoihin ja kalmistoihin kohdistuvan väkivallan syyksi on haettu yhteyttä saatanan palvonnasta tai viehtymyksestä demonisiin voimiin. Syytä voi toki hakea, mutta se on turhaa, sillä syyttömäksi mikään selitys, alkoholi mukaan lukien, ei tekijää tee.

Kirkkolain mukaan omaiset ovat vastuussa hautakivestä. Kivien ennallistaminen, mahdollinen hiominen voi aiheuttaa yli tuhannen euron kustannuksia. Sen lisäksi istutusten tuhoutuminen, ehkä vuosien työ muistomerkin viherilmeen rakentamiseksi, tuhoutuu hetkessä kaatuvan hautakiven alle. Miten vuosien työ korvataan? Ei mitenkään.

Ilkivallan ehkäisemiseksi on rakennettu kameravalvontajärjestelmiä ja muuta valvontaa. Tuolloin puhutaan kuitenkin liki 50 000 euron kustannuksista. Aukotonta järjestelmää hautausmaille on vaikea rakentaa, sillä lukot ovat aina rehellisiä varten ja ohjeet lukutaitoisille. Pahan tekemistä haluava löytää aina tiensä tavoitteeseensa. Ehkä aita ja kameran valvova linssi vain aktivoi ilkivaltaa suunnittelevaa.

Tunnetasolta ajatellen tuntuu ihmeelliseltä, miksi hautausmailla yleisesti vallitseva rauha saa jonkun räjähtämään aggressioon. Etenkin vanhojen kalmistojen koristeelliset hautamuistomerkit ovat nähtävyyksiä ikiaikaisten puiden katveessa.

Toinen suuri kysymys kuuluu, miksi ilkivaltaa kohdennetaan anonyyminä itselleen täysin vieraaseen kohteeseen. Hautakivi on läheiselle muistus kuolleesta ja omasta eletystä elämästä. Hieman elämää elänyt tulkitseekin helposti, että hautailkivallan tekijä on henkilö, joka etsii ääritunteiden elämystä, muttei ole oikeasti koskaan kokenut esimerkiksi sitä mitä kipua kuolema aiheuttaa läheisille. Hautakumpu on omaiselle tunteiden kohtaamisen paikka, henkisen koossapysymisen alttari. Millä oikeudella siihen väliin pitää tunkeutua?

Issu Huovinen

issu.huovinen@kymensanomat.fi