Kolumni: Kun on pakko liikkua

11.7.2017 13:15

Työkaverini sanoi minua urheilijaksi. Hämmennyin. Toisinaan vähättelen itseäni liikaa, mutta kyllä kyseessä oli vuosisadan liioittelu.

Aktiiviliikkujan tekemisestä ehkä puolet on paloa ja liikkumisen iloa, loppu rutiinia ja puurtamista.

Urheilija on sankarisana. Varattu niille, joilla leposyke viistää neljääkymppiä ja joiden vartalot on veistetty marmorista. Urheilijoiden ympärillä säteilee itseluottamuksen aura, heidän suonissaan virtaa puhdas adrenaliini ja toimintaa ohjaa kilpailuvietti ja eläimen vaistot.

Minua parhaiten kuvaa niinkin keski-ikäiseltä kuulostava sana kuin aktiiviliikkuja.

Silti aktiiviliikkujakin voi painia samojen ongelmien kanssa kuin urheilijat. Mitä syödä ja miten paljon. Miten harjoitella sopivasti, että jaksaa nousta aamulla töihin ja tehdä kahdeksan tunnin ajan jotain ihan muuta. Päivän jälkeen hoitaa lapset, tehdä ruokaa, pestä pyykit.

Aktiiviliikkujakin tuntee kolotuksen kropassaan. Hän käy nimittäin liian harvoin hierojalla, eikä koskaan venyttele, vaikka tietäisi sen kannattavan.

Lisäksi aktiiviliikkuja tuntee hyvin sohvan vetovoiman. Aktiiviliikkujan tekemisestä ehkä puolet on paloa ja liikkumisen iloa, loppu rutiinia ja puurtamista. Jumppaamisella tavoiteltu hyvinvointi ja terveys kun eivät tule itsestään.

Motivaation merkityksen ymmärtänyt aktiiviliikkuja ei tarvitse tsemppiryhmiä tai jaxuhaleja. Sohvalta noustaan joka päivä, eikä asiaa tarvitse sen enempää ajatella. Liikkuminen on elämäntapa ja pakko. Se on myös tapa huolehtia, ettei pylly leviä liikaa.

Asiantuntijat ovat jo kiinnittäneet huomiota siihen, ettei hikiliikunta aina ole hyvinvoinnin kannalta paras vaihtoehto. Hikiliikunta lisää stressaantuneen ja kiireestä kuormittuneen kehon kortisolin eritystä, joten järkevämpää voisi olla välillä leppoisa kävely luonnossa.

Tilanteen ironisuutta on pakko arvostaa. Uupunut aktiiviliikkuja.

Elina Valtonen
Kirjoittaja on Kymen Sanomien uutistoimittaja.

Elina Valtonen