Kolumni: Olipa kerran kotkalainen

3.7.2017 13:15

Tunsin kerran Helsingissä erään miehen, joka aina humalassa puhkesi laulamaan vanhaa tangoa Kotkan Ruusu. Hän oli silloista minua noin kaksi kertaa vanhempi ja katsoi minuun aina nauraen kertoessaan vitsailevansa vaihtavansa puolisonsa kahteen seitsemäntoistavuotiaaseen. Mies oli keskellä Helsingin Hakaniemeä perin ylpeä kotkalainen ja väänsi murrettaan piittaamatta mitä muut hänestä pääkaupungissa ajattelivat.

Mielikuvani Kotkasta kiteytyi tähän mieheen; hyväntahtoisen ja ystävällisen sydämen hieman surulliseen kohtaloon.

Uhkailin jo silloin kirjoittavani joskus hänestä kirjan, niin värikkään elämän hän oli viettänyt. Hänellä oli ollut kaikki ja hän oli myös menettänyt kaiken. Käsivarressaan hänellä oli vuosien haalistuttama, hieman suttuinen ruusutatuointi. Mies oli laiha kuin luuranko, ruokavalio kun oli melko nestepitoinen. Hän pukeutui aina mustaan maihareita myöten ja sätkänsä hän kääri tietenkin itse. Silloin en tiennyt Kotkasta vielä mitään ja mielikuvani Kotkasta kiteytyi tähän mieheen; hyväntahtoisen ja ystävällisen sydämen hieman surulliseen kohtaloon.

Tuttavuussuhteemme alkuaikoina miehellä meni kohtalaisen hyvin, hänellä oli työ ja nainen ja oli kai heillä joku koirakin. Sitten nainen sai tarpeekseen, otti koiran ja lähti ja tästä alkoi miehen alamäki. Esimiehemme joutui lähettämään hänet pari kertaa kotiin kesken työpäivän ja me muut saimme paikkailla. Putkia tuli ja meni ja enimmäkseen tuli.

Olen vuosien saatossa unohtanut suurimman osan siitä, mitä hän minulle tai kenelle vain läsnäolijalle, aina työiltojen jälkeen kantakapakassa jutteli. Mutta häntä en ole unohtanut. Nyt kun minulla on Kotkasta jo hieman omakohtaistakin kokemusta, palaa tämä mies aika-ajoin mieleeni. Haluan pitää lupaukseni ja kirjoittaa sinusta, en kokonaista kirjaa, mutta tällaisen pienen muistelon kuitenkin.

Linda Varoma
Kirjoittaja on Kymen Sanomien valokuvaaja.