Kolumni: Pääministerin päällystakki

29.5.2017 13:15

Presidentti Mauno Koivisto haudattiin torstaina. Koivistoa on julkisuudessa muisteltu lämpimästi ja hänen elämäntyötään on kiitetty. Olen pohtinut, millainen sävy puheissa mahtoi olla Urho Kekkosen kuoleman aikaan.

Muistan Koiviston vakaana hahmona, jonka mukaan ei nimetä oluita, mutta johon ihmiset luottivat.

En käytännössä muista Kekkosen kaudesta muuta kuin virasta luopumisen sairauden vuoksi. Muisteluissa varmasti ylistettiin hänen työtään Suomen puolueettomuuden vaalijana, niin kuin oli virallisesti tehty jo vuosikymmenien ajan, mutta kuinka moni oli aidosti surullinen?

Kekkosesta kerrotaan monenlaisia hyväntuulisia anekdootteja eräretkiltä ja kanssakäymisestä tavallisen kansan kanssa. Toisaalta jälkipolvet ovat oppineet tuntemaan toisen puolen: itsevaltiaan elkeet, naisseikkailut ja eri mieltä olleiden sysäämisen marginaaliin.

Koivisto herättää toisenlaisia mielikuvia. Isäni kertoi muistonsa noin vuodelta 1980. Hän oli kävellyt Helsingissä yllään halpa, Tšekkoslovakiassa valmistettu takki. Hänen ylittäessään siltaa Koivisto oli tullut vastaan. Tuuli oli nostanut tämän takin helmaa ja isä oli sen vuorista huomannut, että tulevan presidentin takki oli saman valmistajan tuote kuin hänen omansa. Koivisto oli tuolloin Suomen pääministeri.

Itse muistan Koiviston vakaana hahmona, jonka mukaan ei nimetä oluita, mutta johon ihmiset luottivat. Tämä korostuu, kun ajattelen kaikkia hänen jälkeensä tulleita päättäjiä: mitä enemmän aikaa kuluu, sitä oudompia hahmoja vallan kammareissa oleskelee. Tietenkään kaikkea ei ennen kerrottu julkisuuteen samalla tavalla kuin nyt, mutta ei tässä pelkästä tilastoharhasta voi olla kyse.

Koivistoa muistellessaan moni varmaan tuntee kaihoa selkeämmän aikakauden perään, jolloin poliitikoilla oli arvovaltaa, sodat olivat kaukana ja maailma oli pääosin jakautunut vain kahteen toisiaan kyräilevään blokkiin.

Kimmo Puhakka
Kirjoittaja on Kaakon Viestinnän verkkotoimittaja.