Kolumni: Vuosisadan keilailuvihje

10.1.2017 13:15

Vaarini kuolemasta tulee ensi keväänä kuluneeksi kahdeksan vuotta. En muistele häntä lämmöllä, koska totta puhuakseni en muista häntä juuri lainkaan.

Tuon lyhyen hetken ajan olimme samalla aaltopituudella.

Vaarini jäi minulle hyvin etäiseksi hahmoksi, siitäkin huolimatta, että hän asui isäni luona, veljeltäni tyhjäksi jääneessä huoneessa ja tapasin häntä parin vuoden ajan melko usein. Muistan hänet omiin oloihinsa vetäytyneenä vanhuksena, vaikka hiljainen hän ei kyllä ollut. Ne vähäiset lauseet, jotka hän päästi ilmoille, resonoivat kivisessä kerrostalolähiössä vielä pitkään hänen suljettua suunsa. Huonon kuulonsa ja äänilaitteensa takia hän puhui erittäin kovalla äänellä.

Hänellä oli kuulokojeensa pienessä valkoisessa pussukassa, joka roikkui hänen kaulansa ympärillä. Pienenä minulle kuvainnollisesti kerrottiin, että hänen korvansa on siinä pussissa. Se oli mielestäni karmivaa. En koskaan ollut niin lähellä häntä, että olisin nähnyt, puuttuiko häneltä todella toinen korva.

Vaarini oli urheilutoimittaja ja jäi eläkkeelle Helsingin Sanomista vuonna 1974. Selkein muistoni hänestä liittyykin hänen penkkiurheiluinnostukseensa. Kun hän asui isäni luona, hän istui aina 70-luvun anttilakuvastoksi muuttuneessa olohuoneessa katselemassa jotakin urheilukilpailua. Kerran ollessani varhaisteini vaari kutsui minut luokseen ja ikään kuin jakaen kanssani suurimman salaisuutensa kertoi minulle, että keilapallon on osuttava ensimmäisen ja toisen keilan väliin jotta tulee kaato. Keskustelu ei jatkunut, mutta tuon lyhyen hetken ajan olimme samalla aaltopituudella.

Elämänohjeeksi tämä keilailuvertaus on varsin monimerkityksellinen ja jopa kryptinen. Ehkä se aukeaa minulle jos tai kun saavutan hänen saavuttamansa 100 vuoden iän.

Lepää jatkossakin rauhassa Olavi. Taivaallisella keilaradalla tavataan.

Linda Varoma
Kirjoittaja on valokuvaaja.