Heihin ehti jo niin tottua. Ilta toisensa jälkeen he istuivat olohuoneen nurkassa tuttuina ja turvallisina. Äiti ja isä, Suomisen Pekka ja Sauli.
He kertoivat aina samaa satua, puhkikulunutta, mutta juuri siksi niin ihanaa. Mikään tarinassa ei muuttunut: yllätyksellisiä käänteitä ei tarvinnut pelätä, onnelliseen loppuun oli hyvä nukahtaa.
Pekka ja Sauli tietävät asioista enemmän kuin me lapset. He hoitavat suuria aikuisten asioista, joista lasten ei tarvitse kantaa huolta. Valtakunnassa kaikki hyvin.

Pekka-äiti ymmärtää kaiken ja kaikkia, hyväksyy, suojelee ja sovittelee. Ei riitele koskaan, ei loukkaa, ei moiti. Hän pitää pahan loitolla, ympäröi kaiken pyyteettömällä rakkaudellaan ja tarjoilee pulmiin käytännönläheisiä ratkaisujaan. Äiti järjestää lapsille iloa ja kehittäviä harrastuksia ja kohtelee ottolapsia kuin omiaan, eikä värillä ole väliä.
Sauli-isässä on armollista ankaruutta, vähän kärsimättömyyttäkin ja kunnioitusta herättävää kurinalaisuutta. Talous ja elämän muut perusasiat pysyvät jämptissä järjestyksessä. Isä opettaa, että pitää olla nöyrä, mutta itsekunnioituksesta ei saa tinkiä. Omista juurista pitää olla ylpeä.

Isä on piilopehmo ja ehkä vähän sovinistikin, joka antaa äidin mielellään silittää paitansa ja itsensä. Sotaa pakoon tuleville ulkomaanserkuille isä antaa ruokaa ja yösijan, mutta nurkkiin lorvimaan ei saa jäädä. ”Suomisen perheessä on tehtävä tekoja”, isä vaatii ja äiti säestää, että ”let´s HOPE so”.

Eletään ihmeellistä rakkauden talvea. Suomisilla jokaisesta tuntuu, että on tapahtumassa jotain suurta, että perheestä on kasvamassa kokoaan suurempi.
Niinpä vanhempien ilmoitus kuuden vuoden harkinta-ajasta on kuin ämpärillinen jääkylmää vettä tasaisen turvalliseen hyrinään tottuneiden lasten kasvoille. On päätettävä, lähteäkö äidin vai isän mukaan.

Päätös on vaikea. Urheilevat pojat ilmoittautuivat isän joukkueeseen, viulunsoittajatytöt äidin orkesteriin. Osalle lapsista on ihan yksi ja sama, kumman kelkkaan lähteä. ”Eihän tässä perhehelvetissä kuitenkaan mikään muuksi muutu”, ynisevät murrosikäiset. Ja rokotuksen saaneet nukkuvat, kun pitäisi sanoa mielipiteensä.

Isä muuttaa suurempaan asuntoon ja hankkii ison mustan auton. Äiti päättää ottaa etäisyyttä, varastoi kuplansa ja myöntyy ylikansallisen firman työtarjoukseen. Lapset jäävät keskenään suunnittelemaan lokakuun suurta vallankumousta.
Syksyllä he yrittävät muistella, mitä isä ja äiti opettivatkaan: älä tähtää omaan napaasi vaan yhteiseen etuun.
Mikä ihmeen yhteinen etu? kakaralauma päivittelee ja huutaa, että ”minulle kaikki heti — tai ainakin oma kyläkoulu!”

Eija Anttila

Kirjoittaja on Kymen Sanomien politiikan toimittaja.