Halutaan: hulluja päiväunia

YLÄNURKKASeurasin hämmentyneenä fanihuiveilla ja -lipuilla varustautuneiden ihmisten kansanvaellusta lauantaina Helsingissä. En voinut uskoa, että he ihan oikeasti aikovat siinä pakkasessa mennä kolmeksi tunniksi Olympiastadionin kylmille puupenkeille istumaan ja katsomaan jääkiekkoa.

Olin itsekin miettinyt lipun ostamista Talviklassikkoon, mutta se jäi. Onneksi, sillä en olisi missään nimessä käyttänyt lippuani kyseisissä sääolosuhteissa. En usko, että siinä olisivat auttaneet lämpökerrastot, fleecet, topat tai pilkkihaalarit. Olisin ollut jo puolessa tunnissa täydellisen jäässä. Minulta nimittäin puuttuu se, mikä uskoakseni piti ne tuhannet ihmiset katsomossa lämpimänä: fanin polttava rakkaus ja intohimo.

Itse olen hieman harmissani siitä, että en enää pysty fanittamaan mitään sillä valtavalla palolla, jolla ihailin idoleitani teini-iässä. Silloin Guns n’ Roses ja Beverly Hills 90210 -tähdet olivat minulle elämää suurempia. Jokainen näihin liittyvä nippelitieto oli tärkeä, jokainen kuva ja lehtijuttu syöpyi syvälle tajuntaan ja sydämeen.

Olisin ihan varmasti pyörtynyt, jos olisin vuonna 1991 päässyt Guns n’ Rosesin keikalle. Kun vuonna 2010 pääsin, fanisuhde oli jo laimentunut, eikä bändissäkään ollut kuin yksi alkuperäisjäsen.

Ystäväni osallistui sunnuntaina Pekka Haaviston vaalivalvojaisiin ilman sen suurempaa intohimoa ehdokasta kohtaan. Hän ihmetteli suu auki hurmosta, jossa yleisö huusi Pekkaa ja hurrasi kaikelle, mitä hän sanoi. Ystäväni pyöritteli päätään, mutta toisaalta hän olisi halunnut olla osa kollektiivista palvontaliikettä.

Sana fani tulee englannin kielen sanasta fanatic, joka tarkoittaa kiihkoilijaa. Usein puhutaan ”hulluista” tai ”hysteerisistä” faneista, ja fanikulttuuria pidetään teinityttöjen ohimenevänä juttuna. Mutta eikö fanittaminen toisaalta kerro siitä, että ihminen on kyvykäs tuntemaan suuria tunteita, osaa sitoutua vahvasti ja haluaa elämäänsä ekstrasisältöä? Itse ainakin luen ihaillen juttuja faneista, jotka ovat koko elämänsä seuranneet tiettyä yhtyettä tai näyttelijää.

Fanius on yhteisöllisyyttä ja tarjoaa tunteen siitä, että kuuluu johonkin. Samanhenkisistä ihmisistä, joiden kanssa voi jakaa intohimonsa, saa aina voimaa. Haluaisin päästä sen rajan yli, missä tyyni ihailu muuttuu häpeilemättömäksi fanittamiseksi. En ehkä halua mennä niin pitkälle, että kastaisin lapseni idolini mukaan, mutta hituselle hulluja päiväunelmia olisi aina käyttöä.

Ehkä ensi vuonna menen Talviklassikkoon.

Anne Rask