Suomalaiset ovat lukukansa — vai ovatko?

YlänurkkaKirjojen ja kirjallisuuden merkitys omalle kansalliselle identiteetillemme on oikeastaan häikäisevä. Ei näet ole montakaan sellaista kansakuntaa, joka olisi niin yksiselitteisesti perustettu kirjallisuuden varaan kuin omamme.

Sallikaa, että perustelen.

Ensinnäkin, Suomi syntyi kirjallisena fiktiona: runoina, tarinoina ja romaaneina kauan ennen kuin minkäänlaisia merkkejä valtiollisesta olemassaolosta oli olemassa. Tämä tapahtui ihan käytännön syistä.

Tsaarit eivät näet tykänneet hyvällä, jos valtakunnan joku osa kaavaili muuta kuin valtiollista yhteyttä äiti-Venäjän kanssa, mutta laaksoista ja kukkuloista sopi laulaa ja lukemaan opettelevista Nurmijärven jurrikoista saattoi kirjoittaa kirjan.

Itsevaltaisesti hallitun Venäjän osa ei voinut tuottaa kansallista identiteettiä politiikan keinoin. Koulutuksen, kielen ja kirjallisuuden keinoin se oli mahdollista. Kansallisen herätyksen vuosikymmenenä tunnettu 1860-luku jättikin jälkeensä kaksi hyvin tärkeää kansallista instituutiota: suomenkielisen kansakoululaitoksen, ja kirjastot. Ja kolmantena sen kirjallisuuden itsensä.

Se, että kansakunnan rakentaminen aloitettiin juuri näistä, näkyy edelleen. Lukumittauksissa olemme maailman kärkeä, Pisa-tuloksissa parhaita ja kirjastolaitoksemme on käytetyin maailmassa.

Tässä on toinenkin juju. Jos ajatellaan 1860-luvun Suomea, on syytä muistaa, että moni nykyaikainen kehitysmaakin kavahtaisi silloista elintasoa, joka oli alempana kuin Saharan eteläpuolisessa Afrikassa keskimäärin tällä hetkellä. Viimeiset suuret nälänhädät nähtiin 1866-68.

Porukka, joka asui liki elinkelvottoman kylmässä pohjoisessa maassa, ei omistanut oikein mitään; maassa ei ollut luonnonvaroja, pääomia eikä juuri mitään muutakaan. Mutta tuo porukka osasi lukea.

Se on muuten tasan ainoa selitys sille, miksi Suomi nousi seuraavan vuosisadan aikana maailman menestyvimpien maiden joukkoon: koko kansan kattavat mahdollisuudet lukea ja päästä tietoon käsiksi korvasivat sen, mikä rahassa ja resursseissa puuttui.

Nyt käynnissä oleva kehitys sekä vahvistaa että heikentää kirjallisen kulttuurin näkymiä. Määrässä on menty eteenpäin. Yhä useampi ihminen työskentelee tavalla tai toisella tekstin kanssa. Netti, keskusteluineen, uutisineen, blogeineen ja sosiaalisine medioineen, tekee melkein jokaisesta käyttäjästään myös tekstin tuottajan.

Tästä voisi päätellä, että kirjallinen kulttuuri elää ja voi hyvin.

Yhtä lailla siitä voi päätellä, että kirjallisesta kulttuurista on nyt, jos koskaan, todella alettava pitää huolta.

Meillä ei ole varaa sössiä tätä juttua. Ja huolestuttavia merkkejä on.

Tanskassa kuntafuusiokierros johti siihen, että kirjastojen määrä romahti puoleen. Niin voi käydä myös meillä. Samalla digitalisoituminen uhkaa tekijänoikeuksia. Jos tekstit karkaavat vapaasti nettiin, niitä ei kohta viitsi kukaan enää tuottaa.

Kirjallisen kulttuurin laatu laskee, suorastaan romahtaa, jos ammattimainen kirjoittaminen käy mahdottomaksi. Ja koska kirjoittamaan oppii vain lukemalla, tämä heijastuu pian muuallekin. Kirjallisesta kulttuurista kannattaa pitää huolta.

Jukka Relander