Tyrälle kyytiä, sanoi Sopanen ja lähti

SANOMISTALuokkahitsari Sopanen on saanut kutsun tyräleikkaukseen. Liisa-vaimo kakoo. Sopanen katsahtaa tätä kulmiensa alta. Vaimo on aina ollut samanlainen. Pidättelee kyyneliään ja nieleksii. Silloin Sopanen laskee käden tämän olkapäille ja pyytää, että sano nyt. ”Ehkä sinä et enää koskaan palaa”, se saa sanottua ja sitten se itku alkaa virrata.

— Palaan minä, ole huoletta, Sopanen sanoo ja kävelee kattilahuoneeseen tupakalle. Hymyilee kainaloonsa, että kyllä se vieläkin minua rakastaa. Harmi kun pankissa on yt-neuvotteluiden viimeinen päivä juuri samaan aikaan kuin Sopanen leikataan. Muuten vaimo olisi saanut lähteä mukaan. On tormistuttava. Paikallislehdessä on ollut useita artikkeleja sairaalan tilanteesta. Siellä on milloin ruoka, milloin sukat lopussa. Viikonvaihteessa kuuluivat loppuneen sängytkin. Reissuun pitää varustautua, Sopanen tietää.

Mies hakee naapurin Heikin avukseen. He kaivavat Muulin hangesta ja nostavat Sopasten parisängyn kärryn päälle. Äänislinna-reppuun on pakattu kuivamuonaa viikoksi ja lätykkä ensilääkitykseksi. Koska Sopanen on tätä nykyä dementoituneen isänsä omaishoitaja, mukana on myös matkalaukku isä-Sakarin tarvikkeita.

Isä ei ole saanut hoivapaikkaa, joten hän kiertää sisarusten nurkissa asumassa. Nyt on Sopasen vuoro, eikä siinä auta selvittää leikkauksista tai muista. Siskon porukka on sitä paitsi Espanjassa lomalla koko kuukauden.

— Kyllä me isä tähän sänkyyn sovitaan, sanoo Sopanen ja niin sitä mennään. Heikki ajaa, Sopanen pelkää ja isä on takapenkillä. Liisa jää vilkuttamaan postilaatikolle. Isä-Sakari laulaa vanhaa rallia, muutoin tunnelma on hieman apea.

Sairaalan aulassa on ruuhkaa. Sopanen ja Heikki kannattelevat parisänkyä ja yrittävät etsiä sille sijaa.

Isä-Sakari kiitää tiineeltä vaikuttavan bruneten perään, nainen pysäyttää vauhdikkaan vanhuksen hissinoven tylyllä napsautuksella. Isä haluaa maisemia, joten sänky hissiin ja kuudenteen kerrokseen. Osastojen välisessä aulassa on pedille sopiva tila.

Heikki ja Sakari jäävät kaivelemaan termospulloa ja pullakänttyjä. Sopanen ilmoittautuu osastolla naiselle, joka eniten muistuttaa sairaanhoitajaa. – Selvä selvä, tervetuloa ja vaatteethan teillä näyttävätkin olevan omasta takaa.

Sopanen hyväilee flanellipaitansa miehustaa. — Niinpä niin, hän tyytyy ja palaa sängylleen. Heikki tekee jo lähtöä. Sopanen käy isän kanssa sängylle pötkölleen, uni alkaa kiusata, vain hissin lonkse häiritsee.

Sakari on vanhoja konemiehiä ja aikookin ajella hissillä sen aikaa kun Sopasta entrataan leikkaussalissa. Ennen saliin lähtöä Sopanen rustaa sängylle lapun, että varattu. Hän antaa isälle kahvirahaa, että tämä voi piipahtaa kahvilla mikäli hissiajelu alkaa kyllästyttää.

Leikkaussalin ovi on raollaan, Sopanen kuulee hoitajien puhuvan, että seuraavan operaation tekevä lääkäri on leikellyt erilaisia tyriä ja suolen pätkiä jo kaksi vuorokautta putkeen. Pitää silmiään auki kofeiinitableteilla. Sopanen hyväilee lompakossa olevaa vaimon valokuvaa ja piilottaa omaisuutensa lopuksi tyynyn alle. Voi olla menoa nyt, mutta joka tapauksessa myös tyrä saa lähdön.

Sopanen päättelee, että tuo tuossa on nukutuslääkäri. Ei vaan vaikuta kovin kymiläiseltä. Onneksi Sopanen on opiskelut kasettikurssina auttavan englannin kielen taidon. — Tuu juu spiik hiidenmaa, Sopanen kysyy.

Lääkäri hymyilee. On hänkin miettinyt usein, miten se elämä tänne Kotkaan heitti. Tuhansien kilometrien päähän kotoa, ihmeellisten äijien nivusiin. Tuollakin näyttää olevan eriparisukat.

Issu Huovinen