Viisitoista vaille kymmenen

YlänurkkaKeittiön kello on pysähtynyt.

Eräänä päivänä kysyin mieheltä, ajatteleeko hän koskaan, että pysähtyisipä aika hetkeksi tähän. Jospa se helläisi toviksi, siten, että ainainen kiire taukoaisi. Saadulla lisäajalla ehtisi tehdä kaiken tärkeän, nukkua pitkään, ja vasta sitten viisarit saisivat hiljalleen nytkähtää liikkeelle. Huomasin nauraa perään, että tietysti kello pysähtyisi vapaapäivään, ei keskelle työpäivää.

Ja sitten, lauantaina, aika keittiössä pysähtyi. Vain hämäävä nakutus kuuluu edelleen, kun väsynyt paristo taistelee viisareiden painosta, vaan ei jaksa nostaa, työntää ylämäkeen. Viisitoista vaille kymmenen.

Luvatta, salaa seisahtunut aika sekoittaa ajankäytön pakkaa. Aamukahvit viruvat puoleen päivään, ja lapsi katsoo epäuskoisena, pää kallellaan kelloa, mutta valvoo yli puolenyön.

Edelleen tiskikonetta täytetään, pestään — pilkotaan — paistetaan kasvikset, ja tyhjennetään roskat. Katse harhautuu alati ylös, oven päälle, missä väsynyt aikaratas raksuttaa tuskissaan.

Vilkaisu, muistutus. Unohdus, vilkaisu.

Aika keittiössä pysähtyi, vaan ei koko Suomi, ei sentään. Mitä jämpti suomalainen edes tekisi lisäajalla? Suomalainen. Hänhän on täsmällinen, maksaa laskutkin jo hyvissä ajoin ennen eräpäivää. Tehokas suomalainen siivoaa vaikkei ole likaa ja rakastaa byrokratiaa. Talvisinkin työpäivä aloitetaan säntillisesti, ennen horisontin valonkajoa ja kotiin palataan kun on jälleen pimeää. Koska näin on aina tehty ja näin on oikein ja hyvä, eikä vaihtoehdosta edes kannata keskustella.

Meidän tapa on ihan toista kun siellä, etelän maissa.

Mutta voiko näin suuri yksimielisyys olla tottakaan? Jospa se on vain kansallinen huijaus, Kekkos-aikainen kollektiivinen, ovela sumutus, että suomalainen on täsmällinen. Propagandaa. Koska uskomme siihen, se toteutuukin kuin itsestään ja yhteiskunnan rattaat raksuttavat hyvin rasvattuna. Helppoa! Täsmälliseen suomalaiseen uskovat kaikki, niin etuajassa tapaamiseen saapuneet liikemiehet kuin juopuneet kapakassa. Ja epätäsmälliset epäilevät vain itseään.

Herätyskellon viisarit sentään napsuttavat terhakkaana.

Joskus varhaisaamun tunteina muutaman minuutin varkaus onnistuu. Sinisenä hetkenä ennen kellonsoittoa, unen ja valveen rajamailla, aika silloin tällöin armahtaa uneen jatko-osan.

Useimmiten sentään räväkkä ääni keskeyttää siihen kauneimpaan kohtaan, eikä toiselle kyljelle saata enää kääntyä. Kiireessä — ei tavallisessa kiireessä, vaan siinä itkunsekaisessa kun sukkaparit ovat kadoksissa ja ainoat sopivat housut pesussa — minuuttiviisari harppoo kaksi askelta kerrallaan.

Täytyykö aina olla niin täsmällinen? Pysähtyisikö aika, jos herätyskellostakin poistaisi pariston?

Nanni Mamia