Lohi-istutukset vaakalaudalla

YlänurkkaEU-komissio on linjannut, että Itämeren lohi-istutuksista tulisi pitkällä aikajänteellä luopua. Olin itse, kalastuskomitean jäsenenä, laatimassa tätä tieteellistä suositusta päättäjille. Suositus perustui erityisesti niihin tavoitteisiin, että luonnonkantoja tulisi kalastaa niin, että niistä saadaan pitkällä aikajänteellä mahdollisimman suuri pysyvän tuottavuuden saalis, ja toisaalta siihen, että luonnonkantojen perinnöllistä monimuotoisuutta on suojeltava.

Lohi-istutukset ovatkin jo pitkään olleet jonkinlaista hölmöläisten hommaa. Itämereen istutetaan vuosittain yli viisi miljoonaa lohen vaelluskokoista poikasta, ja niistä jää henkiin muutama prosentti. Istutukset ovat jo pitkään olleet tappiollisia, sillä lohen hinta on huomattavasti alempi kuin silloin, kun istutuksia yleisesti lisättiin.

Aikanaan Itämerellä luonnonlohien osuus oli vain noin 10 prosenttia, kun se nyt on noussut yli puoleen. Tämä perustuu toisaalta istukkaiden heikkoon eloonjääntiin, mutta erityisesti siihen, että kalastusta on säädelty tehokkaasti. Tämä on johtanut lohimäärän kasvuun luonnonjoissa, ja lohi on tehokas lisääntyjä päästessään hyvässä kunnossa olevaan jokeen.

Yksistään Tornionjoen merkitys Itämeren lohen tuotannossa onkin nykyään suuri. Tuntureilta vetensä keräävä rajajoki on säästynyt voimalaitosrakentamiselta, samoin kuin esimerkiksi Tenojoki. Pelkästään Suomen alueella virtaaville joille on yleensä käynyt huonosti ja voimalaitosinsinöörit ovat päässeet käyttämään taitojaan.

Tieteellisestä tuesta ja komission tuesta huolimatta istutusten lopettaminen ei ole yksinkertaista. Ne perustuvat tuomioistuimien ratkaisuihin ja niillä on korvattu saalismenetyksiä merialueen kalastajille, kun jokikalastusmahdollisuuden menettäneet saivat rahallisia korvauksia.

Suomessa tehdään kuitenkin myös vapaaehtoisia istutuksia, joita on jo aiemmin kyseenalaistettu, ja jotka joutuvat nyt entistä epäedullisempaan valoon. Viljellyt lohet sotkevat omaa perimäänsä luonnonkantoihin ja pitävät yllä liian voimakasta kalastusta. Kalastaja ei välitä ylikalastamisen riskistä, sillä kalathan ”on istutettu kalastettaviksi”. Villien lohien mukana olo saaliissa tekee tästä suhtautumisesta kuitenkin ongelmallista.

Samanlainen suhtautuminen mutkistaa kalastuksen säätelyä myös sisävesillä, missä järvilohen ja eteläisemmän Suomen taimenkannat ovat kriittisessä tilassa. Isolta osalta istukkaita leikataan jo rasvaevä pois, jolloin tämän tietävät kalastajat voivat vapauttaa rasvaevälliset kalat. Vapauttamisenkin hyöty on kuitenkin kyseenalaista silloin, kun kala saadaan verkolla, sillä verkon silmään ja kalastajan käsiin joutuminen johtavat helposti vaurioihin, joista kala ei toivu.

Suurin hidaste istutusten lopettamiselle taitaa kuitenkin olla se, että kalanviljely on liiketoimintaa. Suomalaisilla poliitikoilla on vahvat perinteet suojella maaseudun elinkeinoja, vaikka niillä olisi vakaviakin ympäristövaikutuksia.

Sakari Kuikka