Tukehtuukohan lokki tuohon purukumiin?

Olen seurannut lokin elämää puoli tuntia. Seuraamani yksilö on selvästikin itsenäinen, omien teiden kulkija, ei ryhmäliihottaja. Saalistuksessa omaehtoisuus näkyy. Lokki nappaa sivustalta purukumin. Tähän henkilökohtaiseen ratkaisuun liittyy kuitenkin se riski, että voi tukehtua. Silloin ei kukaan välitä, köhit siinä vaan lokin keuhkosi pihalle ja ennen kuin otsasi kopsahtaa asfalttiin tajuat, että tähän se päättyi tämän lokin elämä.

Huokaan ja suljen puhelimen, kelloa minulla ei ole koskaan ollutkaan. Tietoisesti yritän olla olematta. Haen inspiraatiota, mutta tiedän, että sen lähde on tylsyys, jonka saavuttamiseen tarvitaan taas tylsä tila. Tylsän tilan vastakohta on kaaos. Kaaoksen aikaansaamiseksi voi lupautua tekemään monta asiaa, kutsua paljon ihmisiä kylään, piipahtaa monta kertaa päivässä automarketissa ja ohjelmoida loppuilta kiihkeiden puheohjelmien katsomiseen.

Kaaostilassa kello soi aikaisin aamulla ja kalenterissa ei ole yhtään vapaata sitten ensi lokakuun. Kaaostelija välttää tyhjyyttä ja luulee, että sydän pysähtyy, kun ohjelma katkeaa. Siis kaaostilassa ei istuta seuraamassa lokin lentoa, eikä avata mielestä uusia kammareita.

Kaaostila siis voidaan piilottaa orjallisen turvalliseen päivärytmiin, mutta minä ja lokki olemme päätyneet siihen, että se onkin pelkoa. Tarkemmin kauhua siitä, mitä minä tällä kaikella vapaudellani tekisin. Loppuuko maailma sittenkin pöydän reunaan, kuten aikojen alussa uskottiin? Loppuu!

Nimitettäisiinkö tätä nyt meneillään olevaa sanastelua lokkifilosofian ensimmäiseksi osaksi. Siinä ongelman määritelmä etsii rajojaan eli tässä tapauksessa ihminen tarkkailee elämäntyylinsä pakkoja ja hektisyyttä kriittisesti. Lokkifilosofia tukeutuu pitkälle dilemaan ”asialliset hommat hoidetaan, mutta muutoin ollaan kuin ellun kanat”.

Minä ja lokki kuitenkin väitämme, ettei ellun kanojen tilaan siirtyminen tapahdu tuosta vaan. Milloin esimerkiksi kotipiiri on tarpeeksi remontoitu, sudittu ja siivottu, että voisi antaa itselleen vapauden ellustella? Se ei vaan käy niin, että koripiirissä voisi ellustella. Siksi pitää matkustaa ulkomaille hieman herpaantumaan.

Ikävä kyllä minä ja lokki voimme kumpikin sanoa kokemuksen rintaäänellä, ettei ellustelu onnistu ulkomaillakaan päivässä ja parissa. Yleensä vasta lähdön iltana havaitsee, miten olisi pitänyt olla ja mitä olisi pitänyt tehdä. Yleensä tekemättä jättäminen tuo ihmisessä uudistumista edistävät eli parhaat piirteet esiin. Joku nopea autovaras on sanonut, että se on se yllätysmomentti, mikä saa ihmisen elämään tai tekee rippijuhlista parhaimmat.

Tässä tapauksessa voimme miettiä vaikka tilannetta, kun rippijuhlissa suvun ulkopuolinen vieras miettii, kuka on lapsen isä. Onko isä se, jolla on saman väriset silmät kuin juhlakalulla, vai onko isä se, joka hymyilee konfirmoidun rinnalla, vai mahdollisesti onko isä se mies, joka hymyilee herkeämättä rippilapsen äidille?

Lokki paheksuu tätä ongelmaa. Ihmisyyden itselleen asettamia murheita. Kuka sitä kenenkään munia vahtisi? Enemmänkin elämän ja kuoleman kysymys on se, että mikäli poikkean lauman tekemistä ratkaisuista, tukehdunko minä purukumiin.

Koska olen ihminen, minun on pakko palata parkkipaikalle. Tässä lomamatkan pisteessä on ollut syytä täydentää ruoka-kontra-juomavarastoja. Lähikaupassa on viikonloppua edistävä hysteriaruuhka. Ruoka loppuu selvästikin Suomesta aivan lähipäivinä, ateria ei ole täydellinen, jos jotain puuttuu ja siinä tilanteessa ei pidä olla lajitoverilleen ystävällinen.

Vierusauton urosautoilija odottaa vaimoaan käsi ikkunasta ulos veivattuna. Hän on selvästikin huutoa vaille kypsä.

Katson häntä silmiin ja hymyilen. ”Kauniita lokkeja tuolla rannassa”, kuiskaan. Miehen silmämunat pyörähtävät päässä. Olen varma, ettei se ainakaan kotimatkallaan vaimoaan hauku. Jupisee itsekseen, että kaikki ne saa nykyään olla vapaana.