Saako EU kalastaa Afrikassa?

YlänurkkaIstuin jälleen yhden marraskuisen viikon Brysselissä EU:n kokoustiloissa. Olen tieteellisen kalastuskomitean jäsen, ja itse asiassa olen virkaiältäni vanhin jäsen, palvelusvuosia on toistakymmentä. Työ on mielenkiintoista, ja EU:ssa asuva tutkija ei voi juurikaan saada enempää valtaa kuin mitä komitean jäsenellä on.

Vallan mukana tulee tietysti myös vastuu. Tällä kertaa tehtävä oli poikkeuksellisen hankala, sillä EU-komissio neuvottelee pian Länsi-Afrikan maiden kanssa uusista kalastussopimuksista. Minulle langennut tehtävä oli johtaa prosessia, jossa komitea muodostaa kantansa siihen, onko näiden maiden kalakannoissa sellaista ylijäämää, jota EU voi kalastaa. Kansainvälisten sopimusten mukaan muut valtiot, tässä tapauksessa erityisesti Espanjan kalastajat, voivat pyytää sellaisia kantoja, joiden tuotantoa isäntävaltio ei pysty hyödyntämään.

EU-komissio antaa aina hyvin tarkasti muotoillun kysymyksen, johon on vastattava parhaan tietämyksen mukaan. Tilanne menee hankalaksi, kun tiedon laatu alkaa olla niin huono, että selvää vastausta ei voi enää antaa. Mielestäni tiedon on oltava varsin laadukasta silloin, kun kalastuksen määrää halutaan kasvattaa ja riskejä lisätä. Toisaalta heikompikin tiedon laatu riittää, jos kalastuksen kokonaismäärä on jo päätetty ja on vain kyse siitä, millaisen osuuden saaliista eri valtiot saavat.

Minun logiikkani oli Länsi-Afrikan tapauksessa selvä. Jos olemassa olevat tieteelliset tiedot eivät pysty osoittamaan, että kannoissa on selvästi ylijäämää, joka jäisi ilman EU:n laivastoja kalastamatta, niin kalastusta on vähennettävä ja tieteellisen tiedon laatua on parannettava. Jotkut tutkijat puolestaan olivat sillä kannalla, että kaikki tieteellinen tieto on parempaa kuin se, ettei tieteellisiä arvioita käytetä lainkaan hyväksi, ja olisivat olleet valmiit lisäämään kalastusta.

Kansainvälisissä sopimuksissa on yleensä periaate, joiden mukaan luonnonvarojen hyväksikäytön lisääminen oikeutetaan vasta, kun niistä ryhdytään keräämään riittävästi tietoja. Varovaisuusperiaate on toinen keskeinen periaate, ja sen mukaan epävarmoissa tilanteissa on ryhdyttävä esimerkiksi kalakantoja suojaaviin toimenpiteisiin, kunnes on osoitettu, että riskit ovat pelättyä pienemmät.

Länsi-Afrikan tapauksessa tieteellistä harkintaa hankaloittaa se, että ratkaisut heijastuvat suoraan kannoista riippuvaisiin ihmisiin. Jos EU:n kalastus lakkautetaan, niin espanjalainen kalastaja voi joutua työttömäksi, tai vaihtoehtoisesti, jos liian kalastuksen myötä kannat romahtavat, esimerkiksi mauretanialainen mustekaloista tulonsa saava kalastajaperhe joutuu ahdinkoon.

Tiede ei voi antaa vastausta siihen, kumpi riskeistä on vakavampi. Se on poliitikoiden epäkiitollinen tehtävä, mutta sen jälkeen tutkijoiden tehtävänä on poliittisten päätösten tulkinta ja niiden toteuttamisen helpottaminen tiedon avulla. Ei sekään ole ihan helppoa.

Sakari Kuikka