Oiva Kovaselle Lissabonista tuli yksi rakkaimmista merimieskaupungeista, ja hän kävi siellä 28 kertaa. Kuvaaja: Antti Seppäsen arkisto

Oiva Kovasen ensimmäinen seilaus höyrylaiva Matheuksen lämmittäjänä vei hänet Portugaliin asti. Asiat, jotka Oiva sai kokea, tekivät häneen niin suuren vaikutuksen, että hän päätti kouluttautua konemestariksi päästäkseen näkemään vielä kaukaisempia maailman kolkkia.
Lissabon säilytti kuitenkin erityisen sijan Oivan sydämessä. Hän palasi "ensirakkautensa" luokse ainakin 28 kertaa. Helmikuussa 1954 matkalle lähtenyt Oiva ehti Kotkaan äitinsä ja siskonsa kanssa juhannusta viettämään Langinlaakson siirtolapuutarhamökille.

Lissabon 28. 3. 54

Ottakaapas taas kartta ja alatte seuraamaan laivani vanavettä aina Liverpoolista alkaen. Se olikin laiva lastattu ihan täyteen kivihiiltä. Alkuun oli oikein pahuksenmoinen puhuri. Suuntamme oli sen Bristolin kanavan etelärantaa pitkin ihan viimeiseen niemenhuippuun.
Nimi onkin Lands End. Otimme suunnan jokseenkin etelään kohti Espanjan rannikkoa. Matka yli Biskajan olikin oikein hieno. Tuuli myötäinen, siis pohja, eikä kovin kova, ja aurinkoinen sää ja öisin kuutamo.

Keskiviikko meni hiljalleen maininkien rullatessa. Torstaina otimme jo paidan pois, ja annoimme auringon lämmittää. Perjantaina eräs kavereista poltti selkänsä aivan punaiseksi. Lauantaiaamuna hiippailin siinä 6.30 ylös kannelle, ja juuri aurinko teki nousua kaukaisen rannan takaa ja valaisi heikosti vajaan kilometrin päässä rinteellä olevaa kaupunkia.
Täytyi oikein henkeä vetää ja huokaista. Jotakin ihmeellistä tuntui olevan ilmassa ja koko maisemassa. Hyvin vaaleat rakennukset ja vihreät rinteet, sininen taivas ja meri. Tunsi tulleensa johonkin toiseen maailmaan.

Minulla oli se ”koiravahti” koko matkan: klo 24—4 yöllä ja 12—16 päivällä. Se loppui satamassa, ja menin työhön vielä aamupäiväksi. Sitten pesu, ruokailu ja lujaa vauhtia kaupungille. Laiva oli jo siirtynyt laituriin. Ei aivan keskikaupungin kohdalle. Minulla oli tuuria. Laivassa oli käymässä tanskalainen merimiespappi ja pääsinkin hänen autossaan.
Erään aukion, vai liekö ollut torin, reunassa jäin pois autosta. Ja taas häikäisi sekä sielua että silmiä. Silmiä auringon voimakkuus ja vaaleat rakennukset ja sielua se kaikki mitä näki ja kuuli, tunti ja haistoi.
Siinä meinasi maalaispojalle käydä kuin Lootin eukolle. Tallustelin kuitenkin aukion yli ja pujahdin ihmisten sekaan. Sellaisia hyvin tummia kiharapäitä, niin miehet kuin naisetkin. Aika hyvin puettuja. Huolellisemmin kuin englantilaiset.
Kahvin pökerryttävä tuoksu tunki jostain jostakin sieraimiini, ja eikös vaan ollutkin seinässä ihmisen mentävä kolo ja sen takana tiski ja – ah oikeata paksua semmoista. Ah!

Poikkesin hiukan sivummalle, kun näin sellaisen porraskadun ja ponnistelin ylöspäin. Pyykkiä roikkui kuivumassa akkunoista. Lapset leikkivät porrasaskelmilla, ja kanaemo neljän untuvaisensa kanssa tepasteli kaikessa rauhassa askelmilla.
Suurkaupungin kohina kuului jostain alempaa. Jotenkin tunsi, että tämä kaikki oli juuri niin kuin pitikin, että muuten se ei voinut ollakaan. Jatkuu joskus.

Etelän hehkuiset terveiset, Oiva

Antti Seppänen
Tekijä on toimittanut sarjan Oiva Kovasen alkuperäisistä kirjeistä.