Miia Maarasen traaginen rooli kehittyy miltei repliikki repliikiltä. Aleksi Lavasteen esittämästä Mertsistä saattaisi olla ystäväksi ja rakastetuksi, jos... Kuvaaja: Kimmo Seppälä

Tennessee Williams: Viettelyksen vaunu. Suomennos Reita Lounatvuori. Ohjaus Milko Lehto. Lavastus Samuli Halla. Pukusuunnittelu Anne Hannula. Valosuunnittelu Elina Romppainen. Äänisuunnittelu Tommi Leinonen.
Rooleissa Miia Maaranen, Emilia Kokko, Jarkko Sarjanen, Pia Lunkka, Kalle Pylvänäinen, Aleksi Lavaste, Antti Leskinen, Lise Holmberg ja Jouni Jalarvo.
Ensi-ilta Kotkan kaupunginteatterissa 28. tammikuuta.

Jostakin syystä rämisevän raitiovaunun nimi on Viettelys. Bianca ajoi raitiovaunulla, kun hän matkusti sisarensa Stellan luo. Halut ja himot kuljettavat ihmistä, vaikka hän kuinka pitäisi itseään parempana kuin niitä, joita hän vertaa eläimiin. Mitä vikaa ratikkakyydissä on? Pitäisikö elämän tarjota muutakin kuin samaa räminää?

Tennessee Williamsin näytelmän tematiikka kiertyy onnen, onnellisuuden, pettymysten, seksuaalisuuden, perheväkivallan, taloudellisen, henkisen ja fyysisen alistamisen ja yhteiskuntaluokka- ja sivistystasoerojen ympärille.

Näytelmä on samanaikaisesti arkisen raadollinen ja symboliikkaa täynnä olevan runollinen. Tosin kauneutta huokuvat viittaukset voivat olla julman ironisia, sillä säteilevän Stellan olo on usein ihan muuta kuin tähteyttä ja Bianca — alkuteoksessa Blanche — kantaa olemuksessaan myös muita värejä kuin nimensä mukaista valkoista.

Ohjaaja Milko Lehto on halunnut siirtää tapahtumat lähelle nyky-Suomea. Ratkaisu ei ole pelkästään onnistunut. Näytelmän ajatukset kantaisivat, vaikka ympäristö olisi 1940-luvun Amerikkaa. Nyt esitys hiukan alleviivaa sitä, että tietyt ongelmat ovat aina vain ajankohtaisia. Se syö oivaltamisen mahdollisuutta ja laimentaa esityksen vaikuttavuutta.

Lehto on rakentanut luokkaeron niin, että vastakkain ovat iloiseen, jopa ylelliseen porvariselämään tottuneet suomenruotsalaiset ja venäläistaustaiset maahanmuuttajaduunarit. Väistämättä asetelma ruokkii yleistystä, että venäläiset miehet ovat usein juovuksissa ja silloin riehuvat ja hakkaavat vaimoaan, vähintään uhkailevat. Muunlaisia miehiä ei ryssiksi haukuttavissa ole.

Tarinan Suomen oloihin sovittaminen on joissakin kohdissa erittäin viimeisteltyä. Esimerkiksi viittaus brittirunoilija Elizabeth Browningiin on vaihtunut Edtih Södergranin siteeraamiseksi.

Ja silti: esitys jättää tilaa myös reaalimaailman mahdottomuuksille. Keskeisin niistä on tietysti suomalaisen pienen tai keskisuuren kaupungin raitiovaunuliikenne. Epärealistisuus, jopa absurdius, sopii yhteen näytelmän runollisten piirteiden kanssa.

Roolityöskentely on hiottua. Jarkko Sarjanen Stanislaw Kowalskina on brutaali, hyvännäköinen tyyppi, johon hienostoperheen tytär todellakin voi syttyä. Treenatuista lihaksista tihkuva hiki melkein haisee pitkälle katsomoon.

Biancaa ja Stellaa esittävät Miia Maaranen ja Emilia Kokko. Kummastakin välittyy se, että perheellä on joskus ollut kaikkea. Maarasen traaginen rooli kehittyy miltei repliikki repliikiltä, kun Bianca tiputtelee näennäisen viattomia sanoja kuin ennusmerkkejä.

Myös pienemmissä ja isommissa sivurooleissa on tarkkaa työtä.

Samuli Hallan lavastus on värikäs, liehuvine pyykkeineen ja lähiögraffiteineen jopa vähän vitsikäs. Anne Hannulan suunnittelemat puvut kertovat paljon kantajistaan.

Päivi Taussi