Mennyt ja nykyinen, kenties tulevakin, on yhtä aikaa näyttämöllä. Pekka Valkeejärvi (vasemmalla) esittää nuorta Marttia, Vilma Melasniemi toisiinsa sulautuvia Eevaa ja Annaa, Eero Milonoff nuorta Marttia ja Laura Malmivaara Ellaa. Kuvaaja: Noora Geagea

Riikka Pulkkinen: Totta. Näyttämösovitus Anna Viitala. Ohjaus Kalle Chydenius. Lavastus Eeva Ijäs. Puvut Niina Pasanen. Rooleissa Laura Malmivaara, Vilma Melasniemi, Eero Milonoff, Marja Packalén ja Pekka Valkeejärvi. Kantaesitys Kom-teatterissa 23. marraskuuta.Kuolema ja rakkaus antavat elämälle vahvimmat sävyt ja syvimmät varjot. Kuolema, rakkaus ja niiden liitto kertautuvat Riikka Pulkkisen romaanista tehdyssä näyttämöteoksessa tarinan käänteinä, historian toistuvuutena ja lavastusratkaisun peilien heijastuksina.

Elämä on tässä ja nyt. Kaikki on tässä ja nyt, mennyt, nykyinen ja tuleva, tapahtumien erilaiset tulkinnat, perhesalaisuudet, hauraus ja vahvuus, haaveet ja konkreettiset teot. Seinällä roikkuu Eevan mekko, kunnes Anna pukee sen ylleen. Vanha ja nuori Martti ovat yhtä aikaa näyttämöllä, ennusmerkkinä ja kadonneen kuvajaisena. Pian kuoleva Elsa julistaa, että nainen tarvitsee huumorintajua ja tanssikengät, ja näistä tarpeellisista jokainen huomaa ainakin punaiset kengät. Ella lompsii välillä keltaiset hait jalassaan.

Kom-teatterissa kantaesityksensä saanut näytelmä käsittelee suuria teemojaan humoristisen arkisesti ja haikean runollisesti. Saappaiden kanssa samassa kuvassa loistavat ylväät ruusut, ja tavallisen elämän tavalliset sanat kasvavat vertauskuviksi.

Samalla esityksestä tulee hiukan sekava. On luultavasti ohjaajan tarkoituskin, että Anna sulautuu Eevaan ja että asiat ylipäätään sykertyvät ilmiöiden samuudeksi. Silti paikoin vähän häiritsee, kun kaikki liimautuu niin tiiviisti päällekkäin, että aikatasojen erottaminen vaatii pinnistelyä.

Marja Packalén Elsana on esityksen tähti. Hänestä läikehtii 60-luvun äiti, isoäiti, huikean uran tehnyt tutkija, kujeileva opiskelijatyttö, oikeuksiensa puolustaja, käskyttäjä, oikkuilija. Hänestä säkenöi lämpöä, raivoa ja määrätietoisuutta. Häntä uskoo, kun hän sanoo, että hän ei pelkää kuolemaa, mutta hän ei raaskisi luopua elämästä.

Pekka Valkeejärven Martissa todentuu se, että elämä vain kulkee ja se on hyväksyttävä.

Nuorempien sukupolvien rooleissa on vimmaa, ihmettelyä ja epätoivoa.

Näyttämökuvan rikkautena ovat peilit ja vesi. Ne ovat yksinkertaisia keinoja, jotka kuitenkin moninkertaistavat tulkinnan mahdollisuudet. Nuoren Martin kiihkeä taiteilijuus on tapahtumana veden lätsytystä lasipinnalle, mutta pisaroissa kimaltelee paljon enemmän kuin maalien käyttäminen ilmaisisi.

Päivi Taussi