Yhteisö näyttää voimansa ja esitys kantaa upeasti näytelmän raskasta ja monisyistä sisältöä. Ylhäällä Ilona Pukkila, edessä Seppo Kaisanlahti, Jarno Kolehmainen ja Sami Lanki, takana Marja-Liisa Ketola, Liisa Pöntinen, Heini Kallio, Piia Soikkeli ja Anna-Kaisa Makkonen. Kuvaaja: Aki Loponen

Lars von Trier – Christian Lollike: Dogville.
Käännös, sovitus ja ohjaus Jari Juutinen, koreografia Kira Riikonen, lavastus Tarja Jaatinen, nuket Emma Jussila-Scherman, äänet Hannu Hauta-aho, valot Timo Hämäläinen, sävellys Juri Juutinen.
Rooleissa Ilona Pukkila, Joni Leponiemi, Seppo Kaisanlahti, Sami Lanki, Piia Soikkeli, Marja-Liisa Ketola, Anna-Kaisa Makkonen, Turo Marttila, Heini Kallio, Jarno Kolehmainen, Samuli Punkka, Liisa Pöntinen, Marjatta Linna, Reijo Kanerva, Jaro Juusti, Valtteri Kokkonen ja Lauri Talikka.
Suomen kantaesitys Lappeenrannan kaupunginteatterissa 10.9.Lappeenrannan kaupunginteatterin Dogville lunastaa siihen kohdistuneet odotukset. Se on hieno teatterielämys, ajateltu ja hallittu kokonaisuus. Dogville on se täysosuma, jota Jari Juutiselta on odotettu ja toivottu.

Dogville vie katsojan aivan teatterin juurille. Juutisen sovitus Lars von Trierin ja Christian Lolliken näytelmästä on tyylipuhdas draama, jossa antiikin Kreikan jumalat on istutettu vielä suurempiin saappaisiin.

Esityksen intensiteetti kasvaa hetki hetkeltä ja kohtaus kohtaukselta aivan huikealla tavalla.

Teatteri on yhteisön taidetta ja Dogvillessa tätä yhteisöllisyyttä toteutetaan maksimaalisella tavalla. Tarinaa kertoo ja kommentoi näyttelijöiden kuoro kuin antiikin draamassa ikään.

Juutinen ja koreografi Kira Riikonen ovat tehneet tuloksellista yhteistyötä aikaisemminkin. Ohjausassistentti Lauri Mattilan panosta voi vain arvailla. Ehkä hänen käsialaansa on esityksen tarkka ajoitus.

Riikosen näyttelijöiden fyysisyyttä korostava koreografia, Hannu Hauta-ahon äänimaailma, Juri Juutisen musiikki, Timo Hämäläisen valot, Kimmo ja Piia Pasasen videot ja Tarja Jaatisen todella hieno lavastus lataavat näyttämölle paljon merkityksiä, joita ei pueta sanoiksi.

Hieman haparoivan alun jälkeen esitys löysi nopeasti oman napakan rytminsä. Kaupunginteatterin näyttelijöillä on jälleen henki päällä.

Roiston osat ovat tunnetusti niitä kaikkein herkullisimpia ja Joni Leponiemi pääsee vierailijana loistamaan tarinan Tom Edisonina, Koirankylän älykkönä, reaalipoliitikkona ja Juudaksena.

Oikeastaan ainoan merkittävän särön kokonaisuuteen aiheutti Ilona Pukkila toisessa avainroolissa, näytelmän Gracena.

Pukkilan roolityö on varmasti moneen kertaan ajateltu ja särö aivan tietoisen valinnan tulosta. Etäännyttämisellä on kuitenkin hintansa: vivahteille, herkkyydelle ja läsnäololle jää vähemmän tilaa.

Toisaalta tässä ihmisten maailmassa on vaikea olla jumalatar edes näyttämöllä ainakaan ilman Hollywood-tähteyden tuomaa glooriaa ja karismaa.

Dogville vaatii paljon katsojalta. Se on paitsi emotionaalisesti ennen kaikkia älyllisesti hyvin haastava esitys.Tarttumakohtia ja erilaisia oivaltamisen tasoja riittää, mikä on hyvän taiteen pettämätön tunnusmerkki.

Dogville on tarinan muotoon puettua vakavaa filosofista ja eettistä pohdiskelua. Juutinen on sovittanut tekstin taiten, koska mitään ei jää puuttumaan, vaikka alkuperäistä näytelmää on lyhennetty.

Jumala ei ole kuollut, vaan kuolemaa tekee ihmiskunta. Dogvillessa ihmiskuntaa edustavat kylän asukkaat ja nämä ”12 apostolia” ansaitsevat pahoilla teoillaan kohtalonsa.

Ihminen on vain ihminen kaikkine heikkouksineen eikä armo käy oikeudesta.

Matti Saarela