Emilia Kokko (vasemmalla) esittää naitettavaa tytärtä ja Anne Niilola neuvokasta palvelijatarta. Niilola häikäisee tarkasti rytmitetyllä ja fyysisesti huikealla ilmaisulla. Kokko muuntuu bimboilevasta teinistä surun jähmettämäksi katujaksi, kun hän luulee isänsä kuolleen. Kuvaaja: Juha Metso

Molière: Luulosairas. Ohjaus Riku Innamaa. Lavastus ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová. Koreografia Thomas Freundlich. Musiikki Juhani Valkama. Valo- ja kuvasuunnittelu Juha Lahtinen. Äänisuunnittelu Kaj Günther. Rooleissa Esa Suvilehto, Anne Niilola, Emilia Kokko, Lise Holmberg, Jarkko Sarjanen, Teemu Koskinen, Antti Leskinen, Asko Vaarala (TeaK) ja Jarmo Tulonen.
Ensi-ilta Kotkan kaupunginteatterissa 10. syyskuuta.Kotkan teatterin Luulosairas räiskyy moneen suuntaan. Klassikkokomedian ilme on karnevalistinen: puvut ja tapahtumien yhden huoneen miljöö ilakoivat väreillä, esitys viittaa yhtäaikaisesti sekä epookkiinsa että nykypäivään, ja julkea pilkkakirves iskee naurettavuuden leimoja ahneisiin lääkäreihin, höynäytettäviin potilaisiin, typeryksiin, liehittelijöihin ja omaa etuaan tavoitteleviin teeskentelijöihin.

Riku Innamaa on tarttunut Molièreen aivan oikein. Riehakkuus ja kaleidoskoopin jatkuva ravistelu pitävät 1600-luvun näytelmän elossa.

Silti voi kysyä, mihin kaikkeen kaikki yksityiskohdat tähtäävät. Onko esityksen jokaisella eleellä ja esineellä jokin tietty tarkoitus, vai onko pala tai toinen mukana vain runsauden kuorruttamiseksi?

Molière pilkkasi lääkäreitä. Kotkan Luulosairas tarjoilee ajankohtaista tematiikkaa lääketieteen ylivallan kritiikissä, terveydenhoidon kalleuden arvostelussa ja vaikka sairaaksi tekeytymisen suomimisessa. Ei esitys kuitenkaan mikään ajankohtaispuheenvuoro ole, vaan ilakoinnin tykitystä naurupommifarssin tapaan.

Esityksen loppu on yllätyksellinen, hämmentävä — ja liikuttava. Vaikka minä puhuisin ihmisten ja eläinten kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali, ja rakkaudenylistyksensä se sanoo rempseästi.

Näyttelijäntyö on loistavimmillaan täsmällistä, rytmitettyä ja ilmaisukeinoillaan häikäisevää.

Pääosassa voivottelee Esa Suvilehto. Samanlaisen oikuttelevan marisijan voisin kuvitella minne tahansa vuodeosastolle tai odotusaulaan.

Suvilehto on roolissaan melkein tyyni, kerrankin. Se antaakin tilaa palvelustytön säihkeelle. Anne Niilola irrottelee notkeasti, ja kun palvelustyttö pukeutuu valeasuun, Niilola vie fyysisen ilmaisun hulvattomuuksiin.

Luulosairaan tytärtä esittävä Emilia Kokko on isäänsä uhmaava bimboileva teini. Kun tytär kuulee isän muka kuolleen ja tieto läpäisee ymmärryksen, tunnelataus siirtyy Kokon olemukseen: kasvot valahtavat jäykiksi, ääni ohenee ja liikkeet hidastuvat.

Teatterikoulusta vieraileva Asko Vaarala hauskuttaa törppönä kosijana.

Eikä muissakaan rooleissa ole valittamista.

Lucie Kuropatová lavastajana ja pukusuunnittelijana hyödyntää värikartan koko antia. Tulos hehkuu kaikenkirjavuutta — ja yhteensointuvuutta.

Ensi-illassa yleisöltä kuuli sekä innostuksesta kertovia tömistyksiä ja bravo-huutoja että hohhoijaa-huokauksia.

Päivi Taussi