TeatteriTeatteri Vinha Massa: Unihaavat. Ohjaus, koreografia, valo Thomas Pryke, puvustus ja peili Johanna van Wonterghem, J-M. Tujula, musiikki Jonny Greemwppd, Pryke, Erkki Kureniemi, London Music Works, To Rococo Rot. Rooleissa Jyrki Koskimies, Jaana Vehviläinen, Rony Addadi. Ensi-ilta Nelosteatteri 12.5.2010.Yksi fyysisen ilmaisun teatterin piiriin kuuluva tuotanto kummittelee mielessäni vielä neljännesvuosisadan jälkeenkin. Se oli Turun vahvan ylioppilasteatterin aikaa, kokeilujen ja totisen teatteritaiteen tekemisen kiihkeää kautta. Kyseinen esitys oli ruotsalaisen ylioppilasteatterin Orfeus Manalassa. Manala oli yhtä kuin rakenteilla oleva parkkihalli, jossa naispuolinen orfeus vaelsi, ja me katsojat seurasimme perässä. Orfeus käännähti muutaman kerran taaksepäin, muttei katsonut meihin. Lataus oli hillitön. Ainut ääni oli askelten kaiku ja hengitys.

Kotkalaisen Thomas Pryken Unihaavat on lähempänä tanssillista ilmaisua, kenties jopa eurytmiaa. Hän korostaa, kommentoi ja johdattaa kokemusta käyttämällä musiikkia, niin hyväilevää kuin kirskahtelevan aggressiivistakin. Lisäksi takanäyttämöllä on tuoli, pöytä ja kirjoituskone. Jyrki Koskimies kantaa salkkua, Jaana Vehviläinen työntää etunäyttämölle peilin.

Fyysiseen ilmaisuun pitäytyvä teatteri vapauttaa parhaimmillaan katsojan mielessä ajatuskulkujen ja mielleyhtymien vuolaan vuoksen. Onnistunut esitys vaatii keskittynyttä ajatusta, tarkkaa kehollisen ilmaisun ajoitusta, täsmällisyyttä liikkeen dialogissa äänimaailman ja visualisoinnin kanssa. Olennaista on liikkeen suhde toiseen liikkeeseen ja sitä kautta syntyvä ekspressiivisyys, ei niinkään esteettinen elämys, liikekielen yksilöllisyys tai tuoreus eikä etenkään tyylipuhtaus. Rytmitys, tilan käyttö ja ajatuksen suunta ratkaisevat, kestääkö jännite.

Mielestäni nämä elementit olivat kohdallaan Unihaavoissa. Tarina rakentuu, jos on rakentuakseen, katsojan oman mielenliikkeen kautta. Haastavinta nähdäkseni on se, kykenevätkö näyttelijät ilmaisun sisäänpäin kääntyneestä luonteesta huolimatta avautumaan sillä tavoin katsojille, että esitys imaisee mukaansa.

Prykeä kiinnostaa tuska ja väkivaltainenkin ihmisten välinen suhde. Hän pystyy herättämään katsojassa jännitteisen elämyksen, synnyttämään kysymyksiä. Olennaistahan ei ole tulkinnan oikeaoppisuus, vaan kokemisen vapaus.

Unihaavoissa minulle tuli olennaiseksi minän rajojen pohdiskelu ja se, mitä meille tapahtuu, kun emme pysty syystä tai toisesta peilaamaan itseämme tai minuuttamme muiden ihmisten reaktioiden kautta.

Anna-Maija Järvi-Herlevi