Lakko alkoi, mitä nyt? Tehtaanjohtajan sihteeri Siiri Puro (Minna Kangas) lukee porvarilehden raportointia. Työläisten kotiin tulee Eteenpäin. Kuvaaja: Juha Metso

Maailma alkaa vasta. Toivo Pekkasen romaanista dramatisoinut Seppo Parkkinen. Ohjaus Kaisa Korhonen. Lavastus Lucie Kuropatová. Pukusuunnittelu Sari Salmela. Koreografia Sami Vartiainen. Musiikin sovitus Ari Ismälä. Valo- ja kuvasuunnittelu Juha Lahtinen ja Elina Romppainen. Äänisuunnittelu Tommi Leinonen. Rooleissa Teemu Koskinen, Antti Leskinen, Salme Karppinen, Minna Kangas, Aleksi Lavaste, Jouni Jalarvo, Eeva-Maija Haukinen, Miia Maaranen, Kaisa Leppänen, Kari Kukkonen, Jarmo Tulonen, Irja Korhonen, Anna Lipponen, Esa Suvilehto, Kalle Pylvänäinen, Lise Holmberg, Jarkko Sarjanen ja Ari Ismälä. Kantaesitys Kotkan kaupunginteatterissa 6. maaliskuuta.Onko lakko ahneutta vai oikeuksien puolustamista? Miksi työnantaja ei voi taipua vaadittuun sopimukseen? Jos lakkolaiset nyt saavuttavt jotakin, omivatko lakon tuomitsijat myöhemmin samat edut? Mitä jos yritys kaatuu lakon seurauksena, mitä jos toiminta loppuu kokonaan?

”Kukaan ei voi sanoa, milloin hinnat putoavat tai markkinat kokonaan sulkeutuvat”, johtaja perustelee. ”Yhtiön täytyy säilyttää toiminnassaan joustavuus, joka tekee sen kykeneväksi sopeutumaan epävarman tilanteen vaihteluihin.”

”Minulla on tässä eräitä numeroita, jotka todistavat naapurimaamme Ruotsin puunjalostusteollisuuden kykenevän maksamaan sekä huomattavasti korkeampia palkkoja työntekijöilleen että huomattavasti korkeampia hintoja raaka-aineista metsänomistajille. Siitä huolimatta Ruotsin teollisuus kykenee kilpailemaan markkinoista meidän kanssamme”, ammattiliiton mies todistaa.

Kotkan kaupunginteatterin tuore esitys tuo näyttämölle mitä ajankohtaisimmat kysymykset lakko-oikeudesta, kansainvälisistä markkinoista, joustavuusvaatimuksista, puunjalostusteollisuuden tulevaisuudesta ja yleismaailmallisesta taantumasta. Upea esitys vain katsoo niitä historian peilin kautta. Työtaistelun vuosi on 1929.

Teatterin kevätkauden pääesityksen lähtöteos on Toivo Pekkasen Jumalan myllyt. Se kuuluu kirjailijan yhteiskunnallis-realistiseen tuotantoon. Seppo Parkkisen näytelmäsovitus on kuitenkin mitä läheisintä sukua Pekkasen tuotannon toiselle juonteelle, se luottaa symbolismin ja fantasian voimaan.

Vaikka tapahtumat käsittelevät jännitteitä ja ristiriitoja, näytelmä rakentuu maailman ykseydestä. Kaikki on yhtä aikaa läsnä olevaa. Kuollut on kuollut on kuollut, ja silti hän vaikuttaa yhä. Fyysisesti kaukana oleva on ajatuksineen tässä ja nyt.

Tiukan realismin rikkojia on myös antiikin näytelmistä lainattu kuoro. Se toimii kertojana, se antaa näytelmälle rytmin ja kasvavan kaupungin kalkkeen, se on maailman äänten kaiku.

600-sivuinen kymmenen vuoden romaani on muuntunut yli kolmen tunnin näytelmäksi. Aihelmia on paljon siitä huolimatta, että muunnos on valintaa ja ohjaaja on vielä loppusuoralla tehnyt karsintoja. Voi tietysti kysyä, ovatko kaikki käänteet Lontoon täysihoitolan pitäjän tyttökoulukokemuksineen tarpeen. Pituus tai lyhyys ei silti ole itseisarvo, vaan olennaista on eheys.

Näytelmä rakentuu toisaalta verkkaisista kohtauksista, toisaalta huikean nopeista leikkauksista, niin että muutamaan sekuntiin mahtuu rakkaudentunnustus, kosinta, naimisiinmeno ja muutto paikkakunnalta toiselle.

Kaisa Korhonen liu’uttaa kohtaukset sulavasti ja pelkistävästi toistensa sisään. Näyttämön liike on levoton kuin aika. Hienoimpia ja kauneimpia ratkaisuja on tehdas, joka totisesti ”hengittää, puuskuttaa, kolisee ja kitisee”.

Korhonen antaa samanaikaisesti tilaa paatokselle ja huumorille. Kun työväentalolla kajahtaa Eespäin, eespäin, laulu on sekä ylevä että koominen. Poikkeuksellinen liitto tekee siitä liikuttavan.

Korhonen tekee myös taikatempun, jolla hän vielä kerran kiepauttaa runollisuuden realismiksi. Kun näytelmän henkilöt pääsevät lähivaloon, he ovat aatteidensa ja ihanteidensa lisäksi vahvasti lihaa ja verta. Heihin uskoo, heitä säälii ja heitä rakastaa.

Näytelmän keskiössä ovat tehtaanjohtajan poika Erkki ja lakkojohtajan poika Yrjö. Teemu Koskinen ja Aleksi Lavaste ovat kumpikin muutoksen tulkkeja. He ilmaisevat paljon enemmän kuin heidän repliikkinsä kertovat, ja heistä aavistelee sellaisia ulottuvuuksia, joita Erkki ja Yrjö eivät ehkä itse tietoisesti tiedä.

Kolmas nuori mies on oikeistoaatteille syttynyt luokkatoveri Arvi (Kari Kukkonen). Rooli on vaarallisen lähellä kliseevihollista, mutta se pehmenee moniulotteisemmaksi ja kiinnostavammaksi. Tietänsä etsivät myös nuoret naiset (Anna Lipponen, Miia Maaranen ja Kaisa Leppänen), jotka kuitenkin ovat päähuomion sivussa.

Taistelun keskiössä ovat sitten vanhan polven edustajat. Helminen, Pekkaselle rakkaimpiin kuulunut luomus, on traaginen sankari ja uhri. Voisiko roolissa olla kukaan muu kuin Jouni Jalarvo - ja voisiko Jalarvo olla yhtä omillaan missään muussa kuin epäonnistuvan hyvän ihmisen roolissa? Tiukka ja sittenkin inhimillisiä säröjä saava tehtaanjohtaja on Antti Leskinen.

Näytelmässä on koko joukko maailmoja avaavia isoja ja pieniä rooleja. Lakkojohtajan vaimon kipeä osa on Eeva-Maija Haukisella. Hän on kasvojen värähdyksiä myöten äiti ja nainen, joka haluaisi olla irti politiikan kuohunnasta ja vain auttaa ja tukea kaikkia läheisiään.

Sari Salmelan puvustus kertoo, millaisia henkilöt ovat. Lucie Kuropatován lavastus on pelkistettyjä vihjeitä, melkein enemmän liikettä kuin materiaa. Maisemat syntyvät muun muassa Kotkan historiaa esittävistä valokuvista.

Päivi Taussi