Hautajaisiin osallistuvat vainajalle tärkeät ihmiset. Rooleissa ovat Martti Pentti (vasemmalla), Heidi Tapio, Antero Marjakangas, Anne Ahtiainen ja Jari Penttilä. Kuvaaja: Kimmo Seppälä

Arkulla vainaan. Käsikirjoitus ja ohjaus Antero Marjakangas. Rooleissa Marjo Vainio, Martti Pentti, Jari Penttilä, Anne Ahtiainen, Antero Marjakangas ja Heidi Tapio. Sarastuksen kantaesitys Kotkassa Nelos-teatterissa 10. tammikuuta.Lahja on kuollut. Hänen elämänsä miehet ja jokunen nainenkin kokoontuvat hautajaisiin. Asetelma muistuttaa rakenteeltaan ja tematiikaltaan Arto Seppälän Viisi naista kappelissa -klassikkoa: ensin ollaan kappelissa, sitten lesken kotona, puhutaan vainajasta, mutta jännite on tietenkin elävien suhteissa.

Antero Marjakankaan kirjoittama ja ohjaama Arkulla vainaan on lainannut henkilönsä Marja-Leena Mikkolan Kypsän naisen bluesista. Eero Ojasen säveltämä laulu kuullaankin esityksessä Anneli Saariston tulkintana, nauhoitteena.

Jo nimi on vihje, että aihetta ei käsitellä äärimmäisen vakavasti. Muutama surija arkulla vainaan, huh hah hei, ja rommia pullo - tai itse asiassa kaljaa jokunenkin satsi. Koomisuutta, liioittelua ja irvokkuutta on tarjolla vähintään riittämiin.

Ja silti tuntuu, että pohjimmiltaan tekijäjoukko ei pyri vain ilakoimaan, että Arkulla vainaan runsaalla virrenveisuullaan pyrkii sanomaan sen, minkä virretkin sanovat.

Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää hämmennys. Mikä esitys oikein on? Mihin se tähtää? Kumpi pyrkimys on tärkeämpi, show sinänsä vai elämän ja kuoleman puntarointi? Monitahoisuus voi olla hyvä ominaisuus, mutta jos katsojaa kiskotaan kovasti eri suuntiin, hän ei ehkä pääse yhtään mihinkään.

Pienen näytelmän roolit eivät sittenkään ole kovin kiinnostavia. Asetelma jää hämäräksi.

Naiseuttaan ja mieheyttään tutkiskeleva pappi ja samaa sukupuolta olevien rakkaus ovat tietysti ajankohtaisia kysymyksiä, mutta näytelmän tai sen roolihenkilöiden vastaukset - tai edes kysymykset - eivät ole erityisen omintakeisia. Nikke, Lahjan leski (Martti Pentti), on verevä ja varsin uskottava hahmo, mutta monet muut ovat kliseitä tai sitten enemmän ja vähemmän kummajaisia. Henkilöiden taustat ovat kevyitä, eikä heistä oikein saa selvää, mitä he ovat. Armoa, rakkautta ja suvaitsevaisuutta näytelmä kuitenkin puolustaa.

Repliikeiltään näytelmä on vähän kömpelö, toisaalta mahtipontinen, toisaalta löysä.

Runsaan tunnin mittaisessa väliajallisessa esityksessä on yhdeksän musiikkikappaletta ja seitsemän runoa. Laulut eivät ole vain kerronnan väline, vaan ne saavat itsenäistä tehtävää, ne ovat kuin musikaalin numeroita.

Runo- ja teatteriryhmä Sarastus on vuosien mittaan tuottanut lukuisat esitykset, jotka perustuvat runojen ja proosan dramatisointiin. Useimmissa on näkynyt Antero Marjakankaan käsiala.

Arkulla vainaan ottaa luovana työnä monta askelta eteenpäin, onhan kyseessä uusi käsikirjoitus. Yrittäminenkin on rohkeaa ja tervetullutta.

PÄIVI TAUSSI