Heikko jää. Kirjoittanut ja ohjannut Miia Maaranen. Äänitys ja valot Pekka Ahokas. Rooleissa Jaana Saarinen, Kalle Pylvänäinen ja Pia Lunkka. Ensi-ilta Kotkan kaupunginteatterin kabinetissa 16. joulukuuta.Rouva Ström palasi väkivaltaisen miehensä luokse, koska mies uhkasi pahimmalla mahdollisella. Mies tappaisi paitsi itsensä myös heidän lapsensa, jos nainen hylkäisi hänet. Nainen ei keksinyt, miten hän olisi voinut toimia toisin.

Nyt mies on kuollut, luultavasti luonnollisen kuoleman. Nainen istuu ikkunan ääressä, katselee ulos, kertoilee elämästään ja välillä siitä, mitä ikkunasta näkee. Kertomukset kietoutuvat toisiinsa. Kun koulun pihalla muut lapset kiusaavat sinitakkista tyttöä, rouva Ström tulee kuin vahingossa paljastaneeksi oman asenteensa. Hän miettii, mitä tyttö tekee väärin, että saa toiset kimppuunsa. Myös sen, että mies hakkasi, hän selittää omilla virheillään.

Miia Maarasen kirjoittama ja ohjaama puolen tunnin mittainen tilakuunnelma Heikko jää koostuu kolmesta monologista, kolmesta näkökulmasta perheväkivaltaan. Rouva Strömin puheenvuoro, se niin sanottu tavallinen tarina, on pisin. Sen jälkeen vuoronsa saavat hänen poikansa Tuomas ja pojan vaimo Laura.

Vaikka kuunnelma ei ehkä hämmästytä sisällöllään, se pitää mielenkiinnon yllä. Perustarinoiden käänteitä saattaa arvata, ja taitaa niistä olla kirjoitettuja vihjeitäkin. Sivusäikeissä on kuitenkin niin paljon karheutta, että ne tarrautuvat mieleen.

Lauran osuus käsittelee kenties häpeällisimmäksi koettua ja vähiten puhutta perheväkivallan muotoa. Silti Lauran kuva on näistä kolmesta kliseisin kamppailulajeineen kaikkineen.

Särkyväisyyden aiheestaan huolimatta Heikko jää vaalii toivoa. Muutos on mahdollinen, mutta se ei tapahdu ”tämä oli viimeinen kerta” -vakuutteluilla.

Toteutettuna työnä Maarasen kuunnelma toimii erinomaisesti. Jaana Saarinen, Kalle Pylvänäinen ja Pia Lunkka pystyvät jokainen äänellään loihtimaan roolihenkilönsä. Tauot, nielaisut, nyyhkäisyt, naurahdukset ja takeltelut kertovat yhtä paljon kuin sanat.

Jaana Saarinen jopa rakentaa tilaa. Se, miten hän puhuu, kertoo, miten hän liikehtii pöytänsä ääressä, ja siitä voi melkein mitata ikkunan ja sinitakkisen tytön välisen muuttuvan etäisyyden.

Tilakuunnelma on täkäläisittäin hieno aluevaltaus. Teatterin tarjonta voi olla myös muuta kuin sitä, että näyttelijät esiintyvät näyttämöllä. Toivottavasti Maarasen omaehtoinen projekti innostaa teatteria muihinkin ohjelmistotäydennyksiin, vähintään tilan antajana ja tekijöiden kannustajana.

PÄIVI TAUSSI