Videokuva mahdollistaa sen, että Rakkausjutussa näkee yhtä aikaa lähelle ja kauas. Kuvaaja: NIKO TIAINEN

Otso Kautto: Rakkausjuttu. Ohjaus Anni Ojanen. Lavastus Kaisu Koponen. Dramaturgia Anni Ojanen, Kaisu Koponen ja työryhmä. Pukusuunnittelu Kati Kamppinen. Valosuunnittelu Pekka Ahonen. Äänisuunnittelu Anni Ojanen, Lauri Tanskanen ja työryhmä. Koreografia Thomas Freundlich. Videoinnin suunnittelu Kaisu Koponen ja Anni Ojanen. Rooleissa Kaisa Leppänen, Teemu Koskinen, Pia Lunkka, Jarkko Sarjanen ja Lauri Tanskanen. Kotkan kaupunginteatterin ensi-ilta Naapuri-näyttämöllä 21. marraskuuta.Aikuiset nauroivat tämän tästä. Nuorten reaktioista en ole varma, en kuullut. Jonkin verran nuoria Rakkausjutun ensi-illassa kyllä oli, vaikka luultavasti kohdeyleisö hakeutuu teatteriin vasta myöhemmin.

Toivottavasti nuoriso löytää Rakkausjutun, sillä kyseessä on tapaus jo siinä merkityksessä, että Kotkan kaupunginteatteri ei ole liiemmin nuorisonäytelmiä tehnyt.

Toivottavasti se löytää näytelmän myös siksi, että Rakkausjuttu on voittopuolisesti hyvä juttu.

Rakkausjuttu ruotii rakkautta, seksiä ja ylipäätään elämisen mutkikkuutta. Se on päällimmäiseltä luonnehdinnaltaan kipeän hauska. Muutenkin se luottaa paradoksien voimaan: paitsi että se on samanaikaisesti satuttava ja hervoton, suloinen ja ronski, se on tiukkojen faktojen jakaja ja fantasian hyödyntäjä, ja se sekoittelee yksittäistä ja yleistä..

Päähenkilöinä ovat Vilma ja Elias, melkein 15-vuotias tyttö ja vähän vanhempi poika. Heidätkin oon rakennettu paradoksien voimasta. He ovat sekä eläviä, samastuttavia ihmisiä että teoreettisia esimerkkejä Vilman ja Eliaksen rakkausjutun ohella Rakkausjutussa häilähtää muita katkelmia, myös jo aikuisiksi vanhentuneiden ihmisten tarinoita - ja aikuisten asennoitumisen parodiaa.

Anni Ojasen ohjaaman esityksen muoto on monella tavalla pirstaleinen, ja muoto tekee siitä jännittävän ja rikkaan.

Rakkausjuttu rakentuu kohtauksista, joista ei synny yhteneväistä juonta. Esitys leikkii esityksellisyydellään. Välillä se irrottautuu Vilman ja Eliaksen tarinasta, niin että näyttämöllä teatterin työryhmä on kertovinaan esityksen tekoprosessista ja ikään kuin kommentoimassa omaa juttuaan. Näin se tekee tilaa myös yleisön vastaväitteille. Se antaa koko ajan mahdollisuuden ja luvan sanoa, että totuus voi olla ihan toisenlainen.

Videokuva on mitä olennaisin ilmaisun keino. Liikkuvaa kuvaa on käytetty teatterissa jo vuosikymmenet, niin että video ei ole mikään trendikäs lisä. Tässä esityksessä ratkaisu on mainio kokonaisuuden palvelija. Se laventaa aikaa ja paikkaa. Se näyttää läheltä sen, mitä muuten takapenkeillä vain aavisteltaisiin, finninpuristamisen tarkkuudella. Se monentaa pienen näyttelijäkunnan mahdollisuudet, niin että esimerkiksi hulvaton Siittiötanssi näyttää miljoonakilvalta. Ja vielä: myös video raivaa tilaa yleisön vastaväitteille, kun Vilman ja Eliaksen ilmeet kertovat, että heidän aikuistensa mitään ymmärtämätön vuodatus kuulostaa höhlältä tai vähintään nololta.

Väliajaton puolentoista tunnin esitys virtaa, soljuu ja kuohuu. Joissakin alkupuolen kohdissa minusta tuntui, että se jumiutui. Mietin, oliko rempseä tiedonjako sittenkin välillä vähän tylsää.

Näyttämöllä on viisi näyttelijää vaihtuvissa rooleissa. Kaikki tekevät vivahteikasta työtä. Joistakin sivulauseista ja joistakin häilähtävistä ilmeistä mielenpohjalle kasvaa pieniä kysymyksiä. Mitä jos olisi tuossa tilanteessa?

Lumoavimpina näyttämöllä ovat Kaisa Leppänen ja Teemu Koskinen, tietenkin Vilmana ja Eliaksena (myös he vaihtavat välillä roolia). Poskilihasten värähtelyä ja kengänkärjen pyöritystä myöten Leppäsestä ja Koskisesta huokuu sama tapaileva vilpittömyys kuin Vilman ja Eliaksen eiku-puheesta.

Vierailevan ohjaajan lisäksi Rakkausjutussa on vieraileva lavastaja ja vieraileva pukusuunnittelija. Kaisu Koponen on jättänyt näyttämön melkein tyhjäksi. Visuaalisuus syntyy suurista videokuvista - ja katsojan mielikuvituksesta. Tämä toimii sata kertaa paremmin kuin sievä kotisisustus. Kati Kamppisen jäljiltä puvustus on - muutamia äiti- ja isähullutteluja lukuun ottamatta - itseensä huomiota kiinnittämätöntä, luontevaa.

PÄIVI TAUSSI