Jänis ja Vatanen joutuvat kummallisiin tilanteisiin. Aina ei saa tolkkua, ovatko ne näytelmän maailmassa totta vai sittenkin jonkun kuvitelmia. Kuvassa ovat Anna Lipponen, Juha Kuusimäki, Esa Suvilehto, Kari Kukkonen, Kalle Pylvänäinen ja Irja Korhonen. Kuvaaja: Juha Metso

Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi. Sovitus ja ohjaus Taava Hakala. Lavastus Iita Torvinen. Pukusuunnittelu Anne Hannula. Rooleissa Kari Kukkonen, Esa Suvilehto, Lise Holmberg, Jouni Jalarvo, Irja Korhonen, Anna Lipponen, Kalle Pylvänäinen, Juha Kuusimäki ja Ismo Forss. Ensi-ilta Kotkan kaupunginteatterissa 10. lokakuuta.Avioliittoonsa kyllästynyt ja työssään turhautunut Kaarlo Vatanen törmää kesäyönä jäniksenpoikaan. Jänö satuttaa rytäkässä tassunsa. Mutta jäniksenkäpälähän on onnenkalu, ja Vatasen tarina osoittaa, että vioittuneenkin käpälän kosketus tietää hyvää.

Niin alkaa Vatasen irtiotto. Se voisi olla hengähdystauko, se voisi olla elämän palasten uudelleenjärjestely, se voisi olla unelmien välivuoden seikkailu, se voisi olla todellinen uuden alku.

Ikävä kyllä, Kotkan kaupunginteatterin näyttämöllä Jäniksen vuosi ei kasva sen enempää hulvattomaksi road movieksi kuin ihmisen sisäistä matkaa kuvaavaksi kehitystarinaksi. Taava Hakalan tulkinta Arto Paasilinnan romaanista on tylsä ja pitkäveteinen.

Johdanto aiheeseen on hidas. Sen jälkeen tarina, matka, kulkee eteenpäin samankaltaisina kohtauksina. Vatanen ja jänis joutuvat toinen toistaan seuraaviin hankaliin tilanteisiin, joiden välissä on melskettä ja meteliä. Vuosi etenee, näytelmä ei.

Yksi ongelma on absurdin ja realistisen linkittäminen. Puhuva ja kirjallisuutta harrastava jänis ei tarvitsisi rinnalleen kilpailijoita. Se, että näytelmän keskeinen parivaljakko näyttäytyy virkaintoisten poliisien tai vouhkapäisten hengenmiesten seurassa mitä tasapainoisimpina eläjinä, toimii kyllä, arkielämän absurdius ei syö ydintä. Mutta kun alttarikuvan Jeesus suoltaa alatyylisyyksiä tai kun Lapin maisemissa ryskää jokin mysteerinen talvisota, hämärtyy se, mikä on näytelmässä totta, mikä kenties jonkun kuvitelmia, tulkintoja tai harhoja.

Veijaritarinalta on lupa odottaa hauskuutta. Hauskuus on kuitenkin hukassa. V-tyylin puheet, papanoiden syöminen ja alastomana kekkalointi eivät jaksa huvittaa. Kaikkea voi tehdä, jos teoilla on jokin merkitys. Jäniksen vuodessa irvokkuuselementit tuntuvat itsetarkoitukselliselta, pahimmillaan myötähäpeää herättävältä touhulta. - Yksi alatyyliaihelma minua kyllä huvittikin. Kun hätä yllättää Vatasen ja jäniksen, he sohottavat julkeasti yleisöä kohti, ja tässä ollaan ihan tahdikkaasti housut jalassa. Vitsi on siinä, että puskateatterin perussalailutilanne on käännetty siistin-hävyttömästi julkiseksi.

Näytelmän aika on sekaisin Paasilinnan kirjoittaman romaanin tapahtuma-aikaa ja nykyisyyttä. Siellä vilisevät markat ja Kekkoset, ja siitä huokuu nykypäiväinen - tai kenties jo vanhanaikainen - EVVK-asenne. Viittailut Paasilinnan muuhun tuotantoon, myös Jäniksen vuoden jälkeiseen, ovat turhaa kuorrutusta.

Ja mitä jäniksen kanssa vietetystä seikkailuvuodesta seuraa? Tietysti ratkaisu saa olla avoin, mutta minusta se on ennemminkin hämärä. Sanat julistavat muutosta - mutta ikään kuin sitä ei silti olisi.

Jänis on kuitenkin jännittävä luomus. Esa Suvilehto on ilmeikäs hahmo, ja sen, mitä jäniksen päässä liikkuu, tietää jo, ennen kuin pupun salaiset lahjat tulevat ilmi. Suvilehdon tulkinta kantaa repliikittömänäkin.

Kaarlo Vatasena on Kari Kukkonen. Kun mies laukkaa laputtaa jäniksensä perässä kaikenlaiseen, ehkä hän oppii jotakin. Ainakin hän huomaa selviävänsä poikivan lehmän avustamisesta ja muista vaativista tehtävistä. Silti alun ja lopun Vatanen on sama mies.

Muu näyttelijäjoukko selvittelee koko joukon rooleja, kuten ne kilpailevat ja arkielämän kummajaiset. Vähemmistöjen edustajat ja ulkomaalaiset ovat erityisen outoja tyyppejä.

Visuaalisesti näytelmä on niukan tyylitelty. Iita Torvisen lavastus on sokkelomaailma, jossa vain pitää osata kulkea. Anne Hannulan puvustuksessa eläimet liikkuvat ihmisen vaatteissa ja silti näyttävät eläimiltä.

Mutta ei jännittävä jänis eikä näyttämöllä näkyvän maailman tulkintavihjeet pelasta kokonaisuutta. Ensi-illassa tuntui sitä, kuin katsomon ja näyttämön välillä olisi leijunut kysyvä hiljaisuus. Aplodit olivat kohteliaat mutta vaisut.

PÄIVI TAUSSI