Hannu-Pekka Björkmanilla
on kameleonttimaisia
näyttelijäntaitoja. Kuvaaja: Bart Grietens

Mental Finland. Käsikirjoitus ja ohjaus Kristian Smeds. Dramaturgia Ivo Kuyl. Videosuunnittelu Ville Hyvönen. Koreografia Ari Numminen. Skenografia Juraté Paulekaité.Valosuunnittelu Gérard Maraite. Äänisuunnittelu David Simeon Lipp ja Thomas Binder-Reisinger. Näyttelijät Hannu-Pekka Björkman, Tarja Heinula, Kalle Holmberg, Eva Klemets, Tommi Korpela, Janne Reinikainen ja Juhan Ulfsak. Tanssijat Stefan Baier, Domenico Giustino, Laura Lee Kamppila, Milla Koistinen, Milton Paulo, Eleonore Valère ja Ana Cristina Velasquez. Ensi-ilta Suomen kansallisteatterissa16.9.Vaikka kansallisteatterin nostolaitteiston tekniikka ei toiminut ensi-illassa, oli Kristian Smedsin Mental Finland kaikin puolin loistokas: näyttelijät ja tanssijat huipputaitoisia, tanssit upeita itsenäisinäkin, äänet ja valot mahtavia. Sekopäiset tarinat ryöppysivät yli näyttämön ja katsojia vietiin lujaa. Ja ei, ei ollut tylsää.

Vaan sanoi Smeds itse mitä tahansa, Mental Finland on kuitenkin kuva suomalaisuudesta ja vain suomalainen voi raadella vihdan yhtä katkerasti kuin Hannu-Pekka Björkman teki sen näyttämöllä arabin roolissa.

Mental Finlandin tulkitseminen eurooppalaisuuden metaforana olisi tosin miellyttävämpää, sillä me suomalaiset näyttäydymme teoksessa ahdasmielisinä ja sikailevina törppöinä, joiden ainoa master plan on lopulta ”tapetaan ne kaikki”. Ehkä siksi suomalaisia on jäljellä näytelmän tapahtuma-aikaan v. 2069 enää yksi kieroon kasvanut junttiperhe. Vielä kauheampaa tosin jos samanlaisia olisi 5 miljoonaa lisää Pohjan perukoilla.

Episodimainen tarina lähtee liikkeelle Brysselin laidalta, missä suomalaisheimo elelee rekkakontissa. Koko teoksessa huomattava osuus on tanssijaryhmällä, joka toimii peilinä suomalaisten vihamieliselle nurkkakuntaisuudelle, mutta myös vie juttua eteenpäin. Ajallisesti pitkät tanssiosuudet vahvistavat metafora-ajatusta, ja tanssien kautta katsojalle jää aikaa miettiä ja tulkita mistä oikein on kysymys.

Alkupuolen unenomainen uintikohtaus on näytelmän kaunein. Siinä yhdistyy onnen odotus, tuhon pelko ja ihmisen säälimättömyys.Visuaalisestikin voi tuntea olevansa veden alla, kiitos Ville Hyvösen viedeotekniikan. Eva Klemetsin lumoavan surullinen laulu riipii mieltä, vaikka ei edes pääse kunnolla alkuun.

Mutta hei, ei tässä oltukaan unimailmassa, surrealismilla on muitakin muotoja. Yhtäkkiä ollaan villin lännen elokuvassa, polkupyöräratsulla on hirven pää, ja gangsterit puhuvat tankeroenglannin välillä suomea! Tuntemattomasta tutulla tavalla yleisö joutuu altavastaajaksi: meitä haukutaan hienosteleviksi kulttuurihörhöiksi ja vaaditaan näyttelijöiden palkanmaksajiksi (kun kuulemma Smeds on tärvännyt rahat). Ja kun se ei näytä onnistuvan, meidätkin ammutaan kaikki.

Yleisö ratkeaa viimeistään siinä kohtaa, kun Hannu-Pekka Björkman kiekaisee arabialaisen joikunsa, josta alkaa hurja pakomatka. Kohtauksessa liikutaan sketsiviihteestä vertauskuvalliseen draamaan ja takaisin häätanssin ja akrobatian kautta ja päädytään saunan nurkalle Finlandiaan, ehkä sieltä löytyy ystävä. Videokuvan avulla olemme samaan aikaa sekä saunan ulko- että sisäpuolella, mielessämme pahaenteinen tietoisuus suomalaisten maahanmuuttaja-asenteista.

Björkmanin kameleonttimaisia näyttelijäntaitoja ihaillen voi todeta, että jos me naurammekin vieraan kulttuurin omituisuuksille, nauramme myös itsellemme. Koska nauru jähmettyy naamalle, ei se ehdi vääntyä itkuksi, kun meille esitellään suomalaisperheen kaappiluurangot, raiskaukset ja lapsenmurhat. Viimeistään yhteismasturbointikohtaus banaanien kanssa saa naamat irveeseen. Onko tämä nyt kaikki välttämätöntä? Jos kysymyksessä ei ole Paras vitsi itkettää -kilpailu, täytyy tosiaan siirtyä metatasolle, jos örvellyksen kaikkia muotoja haluaa tulkita.

Ninpä sitten kun Joulupukille käy huonosti, voi vain sanoa, että mitäs kävi pehmoilemaan, kun jo kertaalleen oli jo pistoolin kahvassa kiinni.

SOILI HÄMÄLÄINEN