Aleksis Kivi (Jorma Hynninen) vaipuu syvään depressioon Seitsemän veljeksen arvosteluskandaalin tuloksena. Kuvaaja: Heikki Tuuli/ oopperan kuvapankki

OopperaEinojuhani Rautavaaran ooppera Aleksis Kivi Suomen Kansallisoopperassa, ensi-ilta 12.9. Libretto Einojuhani Rautavaara. Musiikinjohto Mikko Franck, ohjaus Pekka Milonoff, lavastus Eeva Ijäs, puvut Niina Pasanen, valaistussuunnittelu Juha Westman, koreografia Ari Numminen. Päärooleissa Jorma Hynninen, Timo Torikka (puherooli), Riikka Rantanen, Pauliina Linnosaari, Ville Rusanen, Tobias Zilliacus (puherooli), Aki Alamikkotervo ja Matti Turunen. Suomen Kansallisoopperan orkesteri.Einojuhani Rautavaaran ooppera Aleksis Kivi on uuden suomalaisen oopperakirjallisuuden johtotähti. Pekka Milonoffin taidokkaassa ohjauksessa musiikki ja libretto toimivat yhteen täydellisen saumattomasti. Aleksis Kiven tragedia ja Rautavaaran moderni uusimpressionistinen sävelkieli kietovat katsojan huikean hypnoottiseen musiikillis-draamalliseen pyörteeseen, jonka maanis-depressiivinen jännite kasvaa teoksen järkyttävää loppua kohden.

Kyseessä on raju musiikillinen elämys, jonka aihepiirin lataus hakee vertaistaan. Väärinymmärretyn kansalliskirjailijamme kurja kohtalo jää vaivaamaan ja saa aikaan paljon kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Miksi Kivi haluttiin määrätietoisesti tuhota ihmisenä ja kirjailijana? Eikö todellisilla lahjakkuuksilla ole sijaa majatalossa?

Nuori ja vanhempi Aleksis Kivi, August Ahlqvist purevine kritiikkeineen, koominen J.L. Runeberg, Mikko Vilkastus ja Seitsemän veljestä seikkailevat surrealistisella tavalla Kiven mielessä läpi oopperan. Kirjailijan mielenterveys lähestyy teoksen edetessä rajatilaa, josta ei ole enää paluuta. Voimakas alkoholinkäyttö ja Ahlqvistin piinaavan sadistinen kritiikki vauhdittavat Kiven tragediaa tuskalliseen loppuun asti.

Ooppera päättyy herkkään lauluun Tuonen lehto, öinen lehto. Tämä Aleksis Kiven kuolinkohtaus on kaikessa karuudessaan niin vaikuttava, että herkän katsojan kannattaa varata mukaan pari nenäliinaa.

Rautavaaran musiikki soi upeasti Mikko Franckin täydellisyyttä vaativassa otteessa. Orkesterin herkän tunteikasta ja eläytyvää soittoa oli nautinnollista kuunnella. Syntetisaattorin hillitty käyttö sulautui orkesterisatsiin luontevasti osana suurempaa taiteellista kokonaisuutta. Rautavaaran kehittämä persoonallinen sävelkieli on ymmärrettävää ja siksi se tavoittaa kuulijansa. Moderni atonaalisuus ja tonaaliset aiheet sulautuvat merkillisen kauniiksi kombinaatioksi, joka muodostaa Rautavaaran sävelkielen ytimen. Säveltäjä on tässä teoksessa ylittänyt kynnyksen, jossa älykkyys on muuttunut neroudeksi.

Jorma Hynninen oli rajatilaa lähestyvän Aleksis Kiven roolissa kuin höyryjyrä. Äänestä otettiin tehoja mitään säästämättä ja laadusta tinkimättä. Tämä hivenen kostautui aivan teoksen loppumetreillä, kun baritonin piano ja oikea sävellaji olivat hetken aikaa metsässä. Mutta kokonaisuuden kannalta Jorma Hynnisen tulkinta roolista oli tunnelataukseltaan ylittämätön.

Baritoni Ville Rusanen nuorena Aleksis Kivenä ei loistanut. Käsimaneereita oli nuoreksi laulajaksi liikaa. Ne häiritsivät roolin läpivientiä ja kuuluivat myös laulajan äänessä. Rusasen kannattaisi jatkossa keskittyä lavalla enemmän laadukkaaseen äänen tuottamiseen kuin puskateatteriin.

Timo Torikan puherooli arvostelija August Ahlqvistinä oli keskeinen ja tärkeä. Torikka oli hyvin sisäistänyt sen tuhovoiman mahdin, mikä sai Kiven todellisuudessa romahtamaan. Repliikit koostuivat Ahlqvistin lehtiarvosteluista, jotka pilkkasivat kaikkea mitä Kivi kirjoitti.

Ikävä todeta, että asenne nuoria taiteilijoitamme kohtaan ei ole noista ajoista paljonkaan muuttunut. Lahjattomat loistavat eturivissä, lahjakkaat näkevät nälkää.

JOUKO NIKKINEN