Joukkokohtaukset ovat osa musikaalin värikkyyttä. Sekä rahvas että hienosto pistävät näyttäväksi tanssiksi tämän tästä. Kuvaaja: Kuvagalleria Kotka/ Heidi Noponen

Alan Jay Lerner - Frederick Loewe: My fair lady. Suomennos Mikko Koivusalo. Ohjaus ja koreografia Tiina Brännare. Musiikin sovitus ja kahdeksan hengen orkesterin johto Ari Ismälä. Lavastus Lucie Kuropatová. Pukusuunnittelu Matti Seppänen. Valosuunnittelu Juha Lahtinen. Äänisuunnittelu Kaj Günther. Rooleissa Anna Lipponen, Kari Arffman, Jarmo Tulonen, Antti Leskinen, Kari Kukkonen, Lise Holmberg, Tuulikki Kuorikoski, Esa Suvilehto, Irja Korhonen ja Jouni Jalarvo sekä joukko avustajia kuorossa ja tanssijoina. Kotkan kaupunginteatterin ensi-ilta 12. syyskuuta.Kotkan My fair lady on korea, näyttävä, iloinen ja hauska. Suosikkimusikaaleihin kuuluva Elizan ja Henry Higginsin mittelö on saanut kaupunginteatterissa raikkaan ja railakkaan tulkinnan. Ei mittelö itseään suurempi ole, mutta se on tulvillaan silmän- ja korvanruokaa ja vastaa kyllä makeannälkään.

Raikkauden ja railakkuuden lähtökohta on Mikko Koivusalon nyt ensi kertaa käytössä oleva suomennos. Se on sujuvaa, vivahteikasta nykykieltä. Kyse ei ole parodiasta eikä toiseen aikaan siirtämisestä, vaan päivittämisestä.

Koivusalo on kirjoittanut suorasukaista suomea sekä yläluokan että rahvaan suuhun. Suorasukaisuus vain on erilaista. Professori Higginsin sivistyneistöpuhekieli soljuu niin luontevasti, että paperisuus on siitä kaukana, vaikka lauseet ovatkin huoliteltuja.

Kansankieli taas lainailee edelleen voimissaan olevia murrepiirteitä ja hyödyntää yleispuhekielisiä arki-ilmaisuja. Onnistuneimmillaan päivityksen tulos on niin vastaansanomatonta, että sitä ei edes ajattele uudeksi käännökseksi. Toki seassa vilahtaa joku ”ei erkkikään” -tyyppinen ilmaisu, joka vielä naurattaa mutta saattaa vanhentua nopeammin kuin kokonaisuus.

Ladyopintojensa välikokeessa Eliza joutuu Ascotin hevoskilpailuihin. Innostuessaan hän kannustaa hevosta huutamalla tälle spontaanisti, että ”perse liikkeelle”. Moinen tietysti hämmentää aition hienoa seuruetta. Musikaalin yleisölle sananvalinta tuskin on sinänsä vieras - mutta tässä yhteydessä se tulee kuin kaarteen takaa ja yllättää teatteriyleisön melkein samalla tavalla kuin hevoskilpailun yleisön. Koomisuus kolahtaa.

Raikkaus, railakkuus ja perinteisen ja modernin liitto näkyvät myös ohjaaja-koreografi Tiina Brännaren työssä.

Hän tanssittaa joukkojaan juuri niin järjenvastaisesti kuin vain musikaaliin voi kuvitella. Tanssi on esityksellistä ilakointia, ei niinkään näytelmän tapahtumista kasvavaa toimintaa (mitä se viime vuosien musikaaleissa usein on ollut). Se jatkuu oikeastaan läpi koko esityksen, niin että rekvisiitan siirtelykin on osa harkittuja askelkuvioita. Irtiotto realismista näkyy myös siten, että sitten, kun tanssi on osa tapahtumia, liikekieli on ennemmin taitoluistelukilpailusta kuin todellisista tanssiaisista.

Värikkyys ja liike hallitsevat näyttämöä. Silti Brännare on jättänyt sinne myös aukkoja, joista esitykseen virtaa ilmaa. Värikkyyden ja liikkeen lomassa oleva hiljaisuus kasvaakin voimakeinoksi. Elizan suuttumus näkyy vakuuttavammin hänen jähmettyneiltä kasvoiltaan kuin tohveleiden viskomisesta.

My fair ladyssä on kyse maailmojen kohtaamisesta. Rikkaat miehet lyövät keskenään vetoa, voiko markkinatorin tyttösen koulia hienoksi naiseksi. Vedonlyöjien kysymyksen takana on kuitenkin paljon vakavampi kysymys: saako ihmistä kohdella miten vain, mikä on pelinappulaksi asetetun ihmisen arvo?

Eliza ymmärtää, että ihmisiä pitää kohdella ihmisinä. Torilla kukkia myydessään hän ei nöyristele ketään, mutta on omalla tavallaan jopa kohtelias. Kun hänen tapansa hienostuvat, osansa siitä saavat yhdenvertaisesti kaikki.

Elizana on Kotkan-debyyttinsä tekevä Anna Lipponen. Hän on valloittava valinta torin pörrötukaksi. Hänen Elizansa huokuu omanarvontuntoa, rohkeutta ja selviytymisenhalua. Muuntuminen käy vaiheittain. Sielultaan hän ei kuitenkaan muutu toiseksi, ja kun hän oppimisprosessin parissakin vaiheessa laulaa, että ”oota vaan, Henkka Higgins”, uhma ja vääryyden vastustaminen tihkuvat äänestä.

Laulajana Lipponen onnistuu parhaiten koomisissa osuuksissa.

Higginsinä vierailee Kari Arffman. Arffman taipuu lauluun henkisesti ja fyysisesti melkein asennossa kuin asennossa. Hänen professoritulkintansa on mies, jonka ammattiasiantuntemus on huippuluokkaa, joka kietoutuu omaan mukavuudenhaluunsa ja joka tämän tästä käyttäytyy lapsellisesti kuin pikkupoika.

Arffman osaa laulaa - mutta ennen muuta hän on näyttelijä. Komediallisimman Higginsin hän tekee puherepliikeillään. Tämä päästelee suustaan ääliömäisyyksiä kuin totuuksia konsanaan eikä suinkaan pahuuttaan vaan vilpittömästi arkielämän pässinpäänä.

Varsinainen koomikko on kuitenkin roskakuski Doolittlen roolissa oleva Antti Leskinen. Leskinen ei ehkä häikäise musiikkitähtenä, mutta roolinsa mukaisena kähisijänä hän on mitä mainioin. Uuno Turhapuroa muistuttavalle Doolittlelle sopivat suuret elkeet, kun hän listii täitä tai hinkkaa kutiavaa selkäänsä Higginsin hienoon nojatuoliin.

Higginsin ystävänä eversti Pickeringinä on kaupunginteatteriin palannut Jarmo Tulonen. Tulosen Pickering on jäyhä ja lämmin miekkonen.

Keskeisiin rooleihin kuuluu vielä Higginsin taloudenhoitaja rouva Pearce. Lise Holmbergin silmistä tuikahtaa katse, joka kertoo, että Elizalla on tukija poikamiehen kodissa.

Matti Seppäsen puvut ovat upeita. Niiden värimaailma kertautuu hillitympänä Lucie Kuropatován kauniissa lavastuksessa.

Orkesterina on kahdeksan hengen soittajisto. Ari Ismälän johtamassa musiikissa on samalla lailla ilmaa tuovia aukkoja kuin Brännaren ohjauksessa: kun kuoro laulaa niin, että sitä säestää vain joku instrumentti, lauluun tulee pelkistyksen hehkua.

PÄIVI TAUSSI