Elina Ylisuvanto esittää Minnaa, jonka henkisiä ominaisuuksia punainen puku symboloi. Kuvaaja: Valtakuva

Ritva Holmberg - Eero Ojanen - Ilpo Tiihonen: Minna. Ohjaus Kaija Viinikainen. Musiikin sovitus ja johto Antti Nykänen. Lavastus Maija Louhio. Puvustus Jaana Kurttila. Koreografi Liisa Ruuskanen. Valosuunnittelu Esa Kurri. Äänisuunnittelu Riku Hämäläinen. Pääosassa Elina Ylisuvanto. Rooleissa parikymmentä teatterin näyttelijää ja avustajaa. Kouvolan Teatterin ensi-ilta 10. syyskuuta.Minna Canth on ilman muuta näytelmänsä ansainnut. On hienoa, että Kouvolan Teatteri on tarttunut musikaaliin, jonka kantaesitys oli Kuopiossa kolme vuotta sitten. Toivottavasti myös yleisö osaa tarttua siihen, vaikka se ei tarjoilekaan sadunomaisimpien musikaalien tapaan kultaista romantiikkaa. Rakkauden merkityksen ja rakastaminen tärkeyden se kyllä nostaa esiin.

Ritva Holmbergin kirjoittama näytelmä antaa Minna Canthista kuvan, jonka taustafaktoihin voi uskoa. Se kertoo hänen kirjailijantiestään ja kehitysvaiheistaan, kuinka nuori nainen sepitti aluksi hupaisia kansannäytelmiä, sitten kirjoitti naturalistisia, yhteiskunnan vääryyksiä paljastavia kohuteoksia ja lopulta haki epäkohtien käsittelystä huolimatta sovinnollisia ratkaisuja. Rinnalla kulkee nuorena leskeksi jääneen suurperheen äidin ja yrittäjän ei läheskään aina kovin helppo yksityiselämä.

Kuva - uskottavuudestaan huolimatta - on henkilönsä urheuden ylistys. Näytelmä on melkein naiivisti Minnansa puolella. Vaikka Minna kohahduttaa ja rikkoo normeja, hänen pintaansa ei tule särön säröä; kiistatkin hän voittaa, hänenhän kuuluu voittaa. Pahat vastavoimat ovat olemassa, mutta ne eivät juuri henkilöidy näyttämölle, ja niin Minnan totuus on kaiken aikaa vallalla.

Canthin tuotantoa ja sen taustoja on mukana runsain mitoin. Näytelmä näytelmässä on käypä keino, mutta voisi sitä säästeliäämminkin käytellä kuin nyt on tehty. Tavalla tai toisella Canthin tuotantoa ja sen merkitystä täytyy tietysti peilata. Paitsi että tuotanto on olennainen osa kirjailijankuvaa, se myös muuntaa musikaalin tämän ajan peiliksi: Canthin näytelmät kertovat esimerkiksi työttömyyden kourissa olevien ihmisten tuskasta ja näköalattomuudesta ja hoitolaitosten surkeasta tilasta.

Kaija Viinikaisen ohjaus tuo muutenkin, ilman katkelmien runsautta, esiin Canthin koomisten näytelmien hauskuuden ja tragedioiden riipaisevuuden. Niiden tunnelataus siirtyy Minna-musikaalin katsomoon musikaalin henkilöiden toiminnan ja reaktioiden kautta.

Minna on toisenlainen kuin muut tytöt ja naiset. Sen näkyvä merkki on hänen punainen pukunsa. Jaana Kurttila on suunnitellut musikaaliin noin sata pukua, mutta runsaudesta huolimatta vaikutelma on pelkistetty, vähävärinen, mustavalkoinen.

Päähenkilön puku symboloi niitä ominaisuuksia, joita Minnan roolin saanut Elina Ylisuvanto kantaa muutenkin. Kyseessä on lämmön, hellyyden, suuttumuksen ja rakkauden väri. Tietysti se on myös aatteen väri, ja Minna julistaakin syttyneensä sosialismista. Joillekuille, näyttämöltä henkilöinä puuttuville, aikaisilleen tahtonainen oli tietysti punainen vaate.

Ylisuvannon Minna on vahva oman tiensä kulkija. Vallaton seminaarin tyttö ja 50 vuotta täyttänyt, paljon elämää nähnyt nainen ovat yhtä tosia ilman ulkoisia muuntumiskikkoja.

Minnan persoonan ylivertaisuus korostuu niinkin, että muut näyttelijät tekevät useita rooleja olemalla Minnan ajan toisia henkilöitä, näyttelemällä Canthin näytelmien rooleja ja rakentamalla musikaali laulu- ja tanssikuoroa. Niissä on paljon hyvää, verevää työtä.

Musiikin kirjo on melkoinen. Eero Ojasen säveltämä, Antti Nykäsen sovittama ja johtama musiikki soi väliin kuin virsi, väliin kuin iskelmä, väliin se on balladia ja väliin suoraa taistelulaulua. Jyhkeimmissä kohtauksissa Kouvolan näyttelijäjoukko huutaa komeasti kuin Kom-teatterin kuoro.

Joissakin paikoin laulun sisältö ja sen musiikinlaji ovat oudossa ristiriidassa. Esimerkiksi kun Minna valittaa tuskaansa aviomiehen kuoltua, orkesteri jumputtaa kuin ravintolatanssin tahtia.

Ensi-illassa seitsemän hengen orkesteri soitti välillä niin kovaa, että laulajien ääni hukkui sen alle. Se on harmillista sikälikin, että Ilpo Tiihosen mainiot sanoitukset ovat Minna-musikaalin huumorin vankin tae.

Tiihonen on antanut mielen viedä kieltä runoilijanlaadulleen uskollisena. Hulvattomimpia tiihosteluja on Mesimarjaliköörin ylistys. Jo rytmistä sen tunnistaa tekijänsä työksi. Sanat kuulostavat hänen lastenrunojensa äänimaalailulta, ja silti päättömistä äännähdyksistä rakentuu merkitys. Mesimarjaliköörin ylistys on myös esityksenä hauska: herrat annostelevat parodiseen tyyliin miesköörin sievistelyjä, ja Liisa Ruuskasen koreografiassakin näkyvät saman tyylilajin askelmerkit.

PÄIVI TAUSSI